Eipä tarvinnut setä T:n kysyä kuin kaksi sanaa ja tämä nainen vollotti punaisessa nojatuolissa kuin Niagara.

”Mitä kuuluu?” oli aivan liikaa. Sieltähän se sitten tuli – viikkokatsaus lapsettomuushoitojen katkaisemisesta (joo, on siitä jo viikko!), ilta-aikaan lisääntyvästä ahdistuksesta, valvotuista öistä ja painajaisista. 

”Älä nyt piinaa itseäsi sillä ajatuksella, että pitäisi jaksaa ja olla vahva. Tämä tilannehan on nyt tosi haastava. Eipä ihme, että reagoit noin.”

Miten se OSAA aina sanoa NE asiat, mitä MINÄ mietinpähkinepäilen ja mistä minä itselleni raivoan? Hyvä juttu, että on setä T. Ja että sanoo. 

Kun olin ensin itkenyt silmäni turpeiksi ja punaisiksi ja puhunut pelosta ja ahdistuksesta (siitä, että kaikki tuntuu välillä menevän pieleen ja siitä, että ylivoimaisesti ahdistavinta on se, kun joku muu määrittelee minun elämääni, kehoni toimintaa ja hoitotoimenpiteitä (voi kuulostaa vinolle, mutta siinä on jotain väkivaltaista – se uhkaa minun itsemääräämisoikeuttani kuiteskin))ja Miehen ahdistuksesta ja pahasta olosta tämän tilanteen takia, niin sitten päästiin jo turvallisemmalle vesistölle, ahdistuksenhallintakeinoihin (erilaisten hillojen keittelyt iltojen ja öiden pimeinä tunteina) ja työhön palaamisen riemuun.

Silmät eivät todennäköisesti enää olleet niin turpeat, sillä setä T leiskautti ilmoille kysymyksen: ”Niin siis jos susta ja Miehestä tuntuis hyvälle, niin me voitais järjestää täällä sellainen paritapaaminen, jossa voitais yhdessä käydä tätä asiaa läpi. Jos siitä olis Miehenkin oloon jotain apua?”

Joo joo.Hyvä oli kasassapysymisyritys. Ainakin teoriassa. Hirmu kauniiksi tunsinkin taas oloni, kun kävelin autohalliin. Naama turpeana, silmät punaisina ja meikkivoiteesta ei enää häivähdystäkään.