Yön jälkeen TULI kuitenkin aamu, siitä olen kiitollinen. Vaikka se yö olikin pitkä, piinaava ja ahdistava. Vaikka en saanutkaan nukuttua juuri silmällistäkään.

Illalla puhuttiin pitkään. Mies on pahoillaan. Siitä, että vika onkin hänessä. Kokee pettäneensä minun luottamukseni ja minut. Minä en näe asiaa niin. Olen vieläkin vihainen lapsettomuuspoliklinikan toiminnalle, sille, että oletetaan mutta että ei tutkita. Ja sitten tutkitaankin ja keskeytetään hoidot – vaikka edelliselläkin kerralla saatiin sen verran siittiöitä, että hedelmöitys tapahtui. Nyt alkavat pistokset ahdistavat Miestä. Ihan varmasti. Niillä kuulemma yritetään stimuloida aivolisäkettä tuottamaan siittiöitä enemmän. Parempilaatuisia. Selkäydinvamma vaikuttaa kuulemma Miehen hedelmällisyyteen ja se olisi pitänytkin heti huomioida paremmin.

Ilta itkettiin. Unelmien siirtymistä. Ei romuttumista, sillä edelleen olemme hoitoja jatkamassa. Itkettiin epäoikeudenmukaista maailmaa. Tarrattiin toisiimme kiinni entistä tiukemmin. Mentiin nukkumaan silmät itkusta punaisina. Tai siis.

Mies nukkui, minä kyhnötin Miehen selkää vasten, silittelin nukkuvaa puolisoa ja vakuutin kerta toisensa jälkeen rakastavani vieläkin enemmän..että ei rakkauden määrä ole kiinni siittiöiden määrästä…että ei tämä mitenkään vaikuta minun tunteisiini…että minä en syytä häntä mistään. Välillä suukotin niskaa ja silitin taas. Välillä itkin enemmän, välillä vaan kyyneleet valuivat, valuivat ja kastelivat tyynyn ja Miehen selkää. Ja minä roikuin hänessä kiinni, koko yön. Silloinkin, kun Mies vaihtoi asentoa ja selkeästi kärsi kuumasta, pidin kädestä kiinni.

En muista, koska yön pimeyden vaihtuminen aamun kirkkaudeksi olisi tuntunut yhtä hyvältä kuin tänä aamuna.

Auringon valo tunkeutui läpi pimeän. Kantoi minut yön syvyydestä valoon.

Ahdistaa, mutta sitä lievittää tieto siitä, että periksi ei anneta. Liian paljon on pelissä.