Puhelin soi useita kertoja, ennen kuin saan sen kaivettua kassista.

Mies soittaa. ”Ylilääkäri soitti. Sun pitää lopettaa piikit tänään”, saa hän sanottua.

Minä meinaan ajaa ojaan. Silmissä sumenee, itku puskee läpi silmäluomien ja huudan puhelimeen. ”MIKSI?” 

Selviää, että Miehestä vasta viime viikolla otetut labrat ovat valmistuneet. Ja että Lääkäri on vasta tänään tavoittanut jonkun spesialistin Tampereelta. Ja että labratulosten mukaan Miehen siittiötuotanto on vajaa. Kurkkua kuristaa. 

Kotona on vastassa hartiat kyyryssä istuva Mies. Silmät kyynelissä. Itketään molemmat. Itken suruitkua ja kiukkuitkua. En voi ymmärtää, miten tätä ei tutkittu jo 1,5 vuotta sitten! Miten tämä voi olla mahdollista?!? Miten tässä voi käydä näin? Että ei kannata jatkaa hoitoa, ei vaikka olen sen jo aloittanut. Ei, vaikka edellisellä  kerralla hedelmöittyi kaksi munasolua. Ei, koska lääkäri sanoo niin.

Maanantain ultra vaihtui suunnitteluajaksi. Voi luoja, miten minä inhoan sitä sanaa. Suunnittelu.

Ensi viikolla Miehelle alkavat Pregnyl-piikit. 3kk:n ajan. Polilta oli lääkäri lohduttanut, että vielä syksyllä ehtisi kerran yrittää icsiä. Tavasin kalenteria kuin mielipuoli yrittäessäni laskea päiviä, viikkoja ja kuukautisten alkamisia. Toivo vaihtui epätoivoon. Joulutauko. Poli on kiinni. Ei onnistu. Ei millään.

Minulta vedettiiin matto jalkojen alta. Meiltä vedettiin. Miksi tätä ei selvitetty jo keväällä 2012? Miten meidät voidaan pettää näin?

Itkettää. Tekisi mieli huutaa. Sydämeen sattuu. Sieluun sattuu. 

On paha olla.

Maanantaina menin mykäksi. Ahdistuksesta. Oli niin paha olla, että en muista koska.

Eilenkin oli hiljainen päivä. Töissä piti yrittää skarpata, oli niin monta ryhmää ja asiakasta ja kaikkea.

Automatkalla luukutin Adelea ja annoin itkun tulla.

Kotona käperryin pieneksi, pieneksi keräksi (no niin pieneksi, kun tällä keholla voi) sohvalle. Sain sanottua ääneen: ”Ahdistaa.” Se oli kuin kuiskaus. Samalla se tuntui vievän loputkin ilmat keuhkoista. ”Tule kainaloon”, sanoi Mies ja veti viereen. Suukotti otsaa. Sanoi, että tästä selvitään kyllä.

Illalla aika tuntui pitkältä. Sitten kello löi 21. Olin hakenut lääkeampullin, asettanut sen kynään, kaivanut piikin, puhdistusaineen ja lukenut vielä uudelleen ohjeet pistämisestä. Olin kiskonut paidan ylös ja housuja alas. Olin puhdistanut pistokohdan ja ottanut Puregon-kynän käteen. Enkä saanut pistettyä. Käsi tärisi. Päässä surisi. Hengitys kuului korvissa, koko keho humisi. Minä katsoin jähmettyneenä kättä ja kynää ja toinen käsi edelleen puristi mahamakkaraa. Olisin halunnut heittää kynän seinään, juosta ulos, juosta niin kauas, kun voimat olisivat vieneet. ”Hengitä”, kuului vierestä. ”Hengitä kulta.” Käsi olkapäällä. Muutama kyynel poskelle ja uusi yritys. Neula painui ihon läpi. Käsi painoi kynän mäntää. Puregon pääsi perille. 

”Tule kainaloon,” kuului uudelleen. Siinä minä olin, kippurassa. 

Yön pyörin. Näin painajaisia. Heräsin ahdistuksen hyökyaaltoon.

Peruin yhden työmenon, epävirallisen tutustumiskäynnin. Päivystyksestä selvittyäni ajan kotiin, sohvalle, kainaloon. Illaksi tulen taas töihin. On pakko päästä kotiin. On niin paha olla. En jaksa hymyillä, en jaksa. 

Ahdistaa. Ahdistaa se, että pitää pistää. Inhoan piikkejä. Ahdistaa se, että en tiedä, onko tästä apua. Ahdistaa se, että ensi viikolla on munasolupunktio. Ahdistaa kaikki epätietoisuus, kaikki jo koettu ja edessä oleva kipu, oman elämän kellottaminen kellon ja kalenterin mukaan, töiden järjesteleminen ultran, punktion ja tulevan sairasloman takia, töissä kysymyksiin vastaaminen, koko lähipiirinkin odotus ja toive onnistuneesta hoidosta. Ahdistaa se, että minä en onnistu. Että minun kehoni ei pidä hedelmöitettyä munasolua sisällään. Että se taas tulee kesken. Pelottaa. En osannut kuvitella, millainen henkinen mankeli tämä lapsettomuushoitorumba on. 

Ja samaan aikaan minun pitäisi olla iloinen. Kiitollinen. Onnellinen. Siitä, että hoito menee eteenpäin. Että on olemassa mahdollisuus.

Ahdistaa. Nyt haluan vaan olla ihan pieni. Kiivetä syliin. Olla siinä.

Sydämen ainoa kuiskaus: ”Varjele. Pidä turvassa. Meidät kaikki.”