Illalla nukahdin tasaiseen tuhinaasi. Silitin kylkeäsi ja suukotin niskaa. Aamuyöllä havahduin siihen, että kätesi silitti selkääni. Sitten jäi selän päälle lepäämään. Aamulla ensimmäisenä näin sinut.Se tuntuu oikeastaan ihmeeltä. Käsittämättömältä ihmeeltä.

Se, että sinä olet siinä. Edelleen siinä. 

Olet jaksanut ja jaksat minua. Minun kipeyttäni. Rikkinäisyyttäni, jonka kanssa välillä itsekin olen hukassa. Väsymystäni. Pelkojani. 

Et ole luovuttanut. Olet jaksanut toivoa, olet jaksanut tukea. Silloin, kun olen ollut uupunut ja surullinen ja kipeä ja peloissani ja tuskainen ja ahdistunut ja kurja niin sinä olet ottanut syliin. Silittänyt hellästi oloa paremmaksi. Pitänyt tiukasti minusta kiinni, niin tiukasti, etten ole päässyt putoamaan syvemmälle kuiluun. Olet sanonut, että kaikki kääntyy hyväksi. Olet valanut uskoa siihen, että kaikki voi mennä hyvin. Epävarmuuteni tulevaan on saanut minut tukeutumaan entistä vahvemmin sinuun. Olet luvannut olla lähellä. Olet lähellä, vaikka minä välillä kaksin käsin yritänkin sinua työntää kauemmas omasta mustuudestani, kaikesta siitä, mitä minä itsessäni inhoan. 

Olet siinä. 

Se riittää.

Jos voisin, antaisin sinulle Vuoden Aviomies- diplomin. Kun tulen kotiin, annan sinulle pusun.

Minä rakastan sinua.