Keväällä, avioeromyrskyssä, olin vihainen. Vihaisempi kuin koskaan. Loukattu. Surullinen. Olin kokenut vääryyttä ja joutunut sellaisen petoksen kohteeksi, mitä en olisi uskaltanut villeimmissäkään kuvitelmissani kuvitella. 

Vieläkin olen vihainen. Asioiden selvitteleminen on monimutkaista. Lähes viikottain käyn käräjäoikeudessa kirjaamassa tiedoksiannon. Se riipii ja raastaa. 

Vähitellen kuitenkin pääsen asian yläpuolelle. Se on vaan rahaa. Se on vaan maallista. Ja kyllä, olen antanut ex-Miehelle anteeksi. Olen antanut anteeksi viina- ja lääkehuuruissa tehdyt typerät valinnat ja idiootit päätökset, osittain lähipiirin harmiksi. En osaa vihata enää. En jaksa vihata enää. Olen päättänyt olla kuluttamatta omia voimavarojani vihaan. 

Miksi?

Olimme naimisissa seitsemän vuotta, yhdessä reilut kahdeksan. Vaikka vuodet olivat raskaita, niin oli niissä paljon hyvääkin. Jos koko liitto olisi ollut ihan paska, niin en olisi siinä pysynyt. Olisin lähtenyt aikaisemmin. Kuitenkin, vaikeista vuosista huolimatta, halusin viimeiseen asti uskoa siihen, että me selviämme.

Olimme toistemme parhaat ystävät. Puhuimme kaikesta, myös vaikeista asioista. Hän oli ensimmäinen ihminen, jolle kykenin puhumaan seksuaalisesta väkivallasta. Tsemppasimme toisiamme. Hän uskoi aina minuun, minun kykyihini ja taitoihini. Hän tsemppasi minua hakemaan rohkeasti niitä virkoja, joita hain (ja joita sain). Hän valoi uskoa opinnäytetyöprojektin ollessa synkimmillään ja luotti siihen, että lapsettomuushoidoissakin vielä käy hyvin. Hän puolusti minun oikeuttani hoitoon ollessani niin kipeä, että en saanut ensiavussa sanaakaan sanotuksi. Hän nousi joka aamu kanssani yhtä aikaa aamukahville ja luki päivän lehden, saatteli minut ovelle ja toivotti hyvää työpäivää. Hän istui ensimmäisenä kesänä vieressäni tuhansia kilometrejä ajellessani pitkin maakuntia luentojeni perässä. Hän teki maailman parasta jauhelihakastiketta ja pehmeintä perunamuusia. Jaksoi herätä yöllä kiljaisuihini ja painajaisiini. Kävi katsomassa minua päivittäin sairaalassa, kun traumaperäinen stressihäiriö oli kaikkein helvetillisimmillään. Piti hellästi kainalossa silittäen sanomatta sanaakaan keskenmenojen jälkeen. Piti olkapäästä pistäessäni hormonipiikkejä vatsanahkaan, valoi uskoa ja toivoa.

Nauroimme paljon. Musta huumori alkoi yleensä jo aamukahvipöydässä. Itkimme paljon. Oli lupa tunteisiin. Oli lupa kiivetä syliin, halata. Olla eri mieltä. 

Opettelimme paljon. Ensin sitoutumisesta, sitten luopumisesta. Opettelimme päästämään yhdessä irti haaveista saada oma, biologinen lapsi. Se oli vaikeaa. Olin aina haaveillut lapsesta, jolla olisi samanlaiset jäänsiniset silmät kuin hänellä ja samanlaiset hymykuopat, sama ilkikurinen mutta ystävällinen hymy. Lapsettomuuden, keskenmenojen ja omasta lapsesta luopumisen kipu oli suurinta, mitä olen koskaan kokenut kenenkään kanssa. Ja kuitenkin olen kiitollinen siitä, että koin sen hänen kanssaan. Että ajatus, haave lapsesta, päättyi keskenmenojen jälkeen lopulta lapsettomuushoitojen lopettamiseen. Sen surun keskellä koin kuitenkin jotain armollista. Minä riitin siitä huolimatta. Minulla oli lupa olla valtavana, vuotavana avohaavana ja siitä huolimatta kokea olevani rakastettu.

Koimme paljon. Ehkä keskivertoa enemmän. Vamman kanssa eläminen, kunnon romahtaminen, omaishoitajuus, kuuden keskenmenon musertava suru, tahaton lapsettomuus. Miehen alkoholiongelma ja sen lieveilmiöt. Vaikea masennus. Traumaperäinen stressihäiriö. Moni kysyi, miten jaksan. Jaksoin, koska rakastin. Enemmän kuin mitään muuta. Enemmän kuin silloin ketään muuta.

Edelleen rakastan. Kuitenkin tiedän, että en voi hänen kanssaan elää. En koskaan ole hänen elämässään ykkönen, en niin kauan, kun riippuvuudet hallitsevat häntä. En voi taistella niitä vastaan enkä elää hänen elämäänsä hänen puolestaan. Välillä toivoisin voivani tehdä niin. Enkä usko, että koskaan voisimme enää saada takaisin sitä, mikä viime keväänä meni rikki. 

Minun elämäni jatkuu. Ja vaikka me emme koskaan palaakaan yhteen, valitsen silti anteeksiantamisen. Valitsen sen, koska yhteisten vuosien hyvät ja tärkeät asiat ovat liian rakkaita heitettäviksi lokaan tai unohdettaviksi. Ne eivät ansaitse sitä. Meidän kuusi enkelilastamme eivät ansaitse sitä. Enkä minä vihaamalla voittaisi mitään. Antaisin vihan jäytää sielussani. En halua sitä.

Rakkautta on antaa anteeksi. Rakkautta on myös päästää irti.