Lapsettomuuspoliklinikan lääkärissä on ollut jotain häiritsevän tuttua. Ja jotain ahdistavaa.

Viime yönä heräsin 3.30 ja muistin kaiken. Ihan kaiken. Kaiken sen, mitä olen aktiivisessti yrittänyt unohtaa, sivuuttaa, saada tekemättömäksi. [miten typerä yritys]. Kaikki se välähti kerta toisensa jälkeen silmieni edessä, kuin vanhalla rähjäisellä projektorilla pyöritettynä. 

Olen tavannut tämän lääkärin aikaisemminkin. Vuosia sitten, keväällä. Ennen pääsiäistä.

Olin saanut lähetteen terveyskeskuksesta naistentautien poliklinikalle. Raskauden keskeytykseen. 

Naistentautien poliklinikalla minut otti vastaan mieslääkäri, joka kysyi ikää ja elämäntilannetta ja yritti vielä saada minut pyörtämään päätökseni.

Ennen lääkkeellisen keskeytyksen aloittamista tehtiin normaalit tutkimukset. Ultratessaan hän kysyi, enkö halua nähdä ultrakuvaa lapsestani. Lapsestani. Ei sikiöstä, vaan lapsestani. Kun kieltäydyin, hän luetteli ääneen varpaiden ja sormien lukumäärän. Ja kysyi vielä uudelleen, enkö halua muistoa lapsestani.

”Sosiaaliset syyt ovat huono peruste abortille”, hän sanoi ja käänsi selkänsä. Samalla minä huusin ääneen, itkua ja kipua ja ahdistusta. Sitä, että minä en halunnut tulla raskaaksi, en miehelle, joka otti minut väkisin. Sitä, että minusta tuntuu sille, että tapan itseni, jos minun pitää pitää lapsi. 

Lääkäri ei kääntynyt. Sairaanhoitaja johdatti minut viereiseen huoneeseen, antoi lääkkeet ja lähetti kotiin.

Nyt sama lääkäri hoitaa lapsettomuuttamme. Kysyy kerran toisensa jälkeen, olemmeko varmoja ja haluammeko oikeasti lapsen. Olemmeko valmiit siihen. Katsoo minua, kuin näkisi läpi. Tietää minun menneisyyteni. Arvioi minua sen mukaan.

Ja minä vihaan. Tänään enemmän kuin aikoihin. Vihaan sitä, millainen pelkuri olen ollut. Vihaan sitä, että putosin kaikkien yhteiskunnan tukimuotojen välistä yllätysraskauteni kanssa. Olisinko valinnut toisin, jos olisin saanut apua ja tukea? Olisinko pitänyt lapsen, jos olisin katsonut ultrakuvaa?

Miksi en katsonut?

Olisinko saanut lapsen, jos olisin valinnut toisin? Olisinko selvinnyt siitä?

Minä olen vihainen itselleni. Samalla surullinen.