”Minä en olisi halunnut herätä, kun leikin koko yön mun serkun kanssa”, selitti veljentyttö 5v. vuosia sitten.

Tätiä kummastutti ja hämmästytti, sillä eihän lapsella ollut serkkuja. 

”Mutta kun on. ON IHAN VARMASTI ON”, meinaa pieni jo hermostua ja jatkaa: ”Sun tyttö. Se on ihan mun ikäinen ja sillä on ihan samalla lailla vaalea tukka mutta vaan siniset silmät. Ja sillä oli maailman nätein kukkamekko ja paljaat varpaat.”

Saan seikkaperäisen selostuksen siitä, minkä puun alla tyttöset ovat tavanneet ja miten tämä ihanan suloinen, ihan uusi serkku on hakenut tätä minun kultahippustani leikkiin. Yritän vielä toppuutella ja työntää lapsen ajatusta serkusta syrjään, kunnes kysyn: ”No missäs te oikein tapasitte? Täällä lähipuistossako?”

Tirpukka katsoo minua syvälle, syvälle silmiin, käpertyy kainaloon ja sanoo: ”Ei kun taivaassa. Kun se sun lapsi ei ole elossa täällä, vaan siellä.”

Niin, silloin kuin tämä tirpunen syntyi, olin raskaana. Elämäni ensimmäistä kertaa. Raskaus päättyi aborttiin. Koskaan, ei koskaan, tuosta keskeytetystä raskaudesta ole puhuttu lasten kuullen. Eikä edes samassa asunnossa. En minä, ei veljeni eikä kälyni.

Nuo pienen sanomat sanat olivat ensimmäiset, jotka käynnistivät paranemisen. Toivat toivoa siitä, että jossain, jossain minun pieneni elää vapaana. Rakastettuna.

Tuon tapauksen jälkeen veljentyttöni on joskus jälkeenpäinkin todennut nähneensä enkeliserkun unissaan. Minua se lohduttaa. Jokaisen kerran olen tallentanut keskustelun päiväkirjoihin.

Tästä keskustelusta on jo kuusi vuotta. Uuden tuulen toi vuorostaan siskonpoikani, 3v. joka nukuttaessani häntä silitti kättäni ja sanoi: ”Taivaasta telveisiä, hilmuisesti ja paljon.”

En tiedä, mitä hän tarkoitti. En tiedä, mistä hän sen keksi.

Uskon siihen, että lohtua lähetetään meille silloin, kun sitä eniten tarvitaan.

<3