Eilinen oli juuri sellainen, kuin ajateltiinkin.

Riihinen kirkko oli täynnä tuikkuja ja kynttilöitä, pihatietä reunustivat ulkotulet. Metsä ympärillä oli aivan hiljainen.

Mies oli puvussaan komea. Minulla ei ole koskaan aikaisemmin ollut niin kaunista kampausta kuin eilen.

Kirkossa oli läsnä perhe.

Veljentytöt lukivat tekstit.

Pappi puhui meistä kauniisti, kertoi meidän tarinamme ja muistutti kauniisti arkirakkaudesta.

Rukoilimme yhdessä liittomme puolesta.

Me tahdottiin! Minäkin, vaikka ääni on ollut kateissa päiväkausia. 

Veli vaimoineen lauloi. 

Isä piti kauniin puheen. Kertoi iloitsevansa miehestä ja siitä, että hän on alusta saakka tuntunut omalta. Oli onnestamme onnellinen.

Meistä tuli virallisesti perhe. <3

Kodassa oli lämmin tuli. Ruoka maistui, nuotio rätisi. Mies keitti maailman toisiksi parhaat nokipannukahvit. Kakku oli täydellistä.

Mies puhui siitä, miten oli ajatellut tehdä vaikutuksen minuun keittämällä nokipannukahvit tietämättä, että olin toivonut juuri sellaista miestä. Siitä se lähti. Arkisesta huomioimisesta, pitkospuiden putsaamisesta jäästä, jotta minun olisi hyvä kävellä ja siitä, että sain istua nuotion äärellä Miehen keittäessä nokipannullaan kahvia. 

Ulkona kuutamo, tuhannet tähdet, lumivaippaan kietoutuneet puut. 

Sielua hyväilevä rakkaus, joka saa silmät loistamaan.

Illalla kotona lenkitettiin koiraa käsi kädessä. Istuttiin sohvalla, juotiin hyvää kuohuvaa ja oltiin sylikkäin.

Tänä aamuna sain herätä hymyyn. 

Sain herätä vaimona.