Viikonloppuna oltiin mökillä. Lämmitettiin saunaa useampaan kertaan, istuttiin vieretysten saunan lauteilla. Yritettiin saada takan hormia lämpimäksi niin, että takka ei savuttaisi. Ja kun se savutti, niin ei syytelty ketään, vaan viritettiin ulkotulipatentit. Raijattiin kanootti uimarantaan. Kannettiin sitä ihan kummallisissa asennoissa ja kun minulta lipesi ote, niin ensimmäisenä kysyttiin, sattuiko. Kanootilla melottiin pitkin mökkijärveä. Käytiin katsomassa koskea ja laskettiinkin se alas. Harjoiteltiin tasatahtia. Hihitettiin vesikuuron läpimäriksi kastelemille. Ja mökillä mentiin uudelleen saunaan.

Saunan jälkeen siivottiin koko mökki. Järjesteltiin, tuunailtiin. Kahdesti kavahdin tokkuraisia ampiaisia, sain lämpimän kehotuksen tehdä jotain vähemmän vaarallista (koska ampiaisallergia) ja Kumppani kävi läpi kaikki lattialankkujen välit, hirren välit, koko talon. Oli turvallista.

Yöllä ei tullut uni. Hyttyarmeija lauloi niin kovaa tuutulauluaan, että rauhoittuminen (tai mikään muu) oli mahdotonta. Läiskittiin lähemmäs sata kuoliaaksi. 03.15 kysyin hiljaa, nukkuuko. Ei nukkunut. Sanoin hajoavani täysin hyttysiin ja että suunnittelin evakuoituvani toiseen mökkiin. Suunnitelma sai välittömän kannatuksen. Paitaressuina hiivittiin aamuhämärässä, ihasteltiin usvakeijujen tanssia aamuauringon noustessa ja kaaduttiin reporankoina hyttysettömään petiin, hyttyverkon taakse. Aamulla herättiin niiltä sijoilta. Huvitti.

Vieläkin melottiin. Vieläkin hommailtiin (siis siivottiin!). Tehtiin mökkihommia – hän tyhjensi pesät tuhkista ja minä tein ruokaa. Kotimatkalla ihasteltiin pilviä ja naurettiin hyttysille.

Illalla istuttiin puistokonsertissa. Käsi etsiytyi käteen. Hivelsi sormia hellästi. Autolle kävellessä ote kädestä oli tiukka. Katse oli lämmin. 

Kotona köllittiin raukeina sylikkäin. Oli niin valtavan hyvä olla. Me. Siinä. Oli maailman turvallisinta nukahtaa isojen käsien syleilyyn.

Aamulla ajettiin töihin. Hän laittoi käden reidelleni, silitti. Tuumasi: ”Mä oon vähän miettinyt, millaistakohan olis elää sun kanssa yhdessä.”

Kysyin, mille hän ajattelisi sen tuntuvan. 

”Hyvältä. Sun kanssa on helppo olla. Sä saat mut nauramaan. On luonnollista olla.”

Katsoi lempeästi, rakkaudella, suoraan kohti. Sieluun asti. Rinnassa läikähti lämmin tunne. Syvempi kuin aiemmin. Töihin ajaessa tuli itku. Iloitku. Kiitollisena siitä, mitä elämä on eteen NYT tuonut. Hyviä asioita. Ihanan ihmisen. Sylin, johon kiivetä. Kainalon, johon käpertyä. 

Mietittiin, että selvitetään tämä erokuvio ensin alta. Ja alkusyksystä, jos Herra suo, niin aloitetaan yhteisessä elämässä uusi luku. Saman katon alla. Arkipäivineen kaikkineen. (Sitähän tämä on jo ollutkin, mutta sitten tavarat ovat yhdessä ja samassa paikassa – samoin me kaksi.)

Hyvä välillä miettiä.

Päätyä lopputulokseen, jossa ei halua päästää toisesta irti, vaan haluaa sitoutua. Jakaa elämää, arkea.

Ihmetellä elämää.

Rakastaa.