Eilen Mies kysyi, eikö minua rasita jatkuva varpaillaan olo. Häntä rasittaa se, että olen koko ajan kuin persiille ammuttu karhu. Tunnustan ja tunnistan sen. En ole koskaan ollut kamalan kova suustani, mutta Miehen mukaan kiroan pahemmin kuin ahtaaja ja ”suustasi pääsevä teksti on jokseenkin huomattavassa ristiriidassa ammatillisen statuksesi kanssa.”

Pinna on ollut todella kireä. Kahvimitan levitessä pöydälle keittiön täyttää huoneellinen perkeleitä. Voiveitsen pudotessa ohi tiskikoneen kuuluu sekalaista sadattelua. ”Kun sä et kestä pienintäkään epäonnistumista”, kuuluu vierestä.

Minä itse yritän uskoa, siihen, että en minä oikeasti ole tämmöinen. Että tämä elämäntilanne vaan on nyt sen verran vaativa ja hankala ja se purkautuu valitettavasti kiroiluna.

Illalla päätin, että sunnuntaina olen armollisempi itselleni(kin).

Tänään olen siivonnut terassia, hyräillyt samalla, kun olen viikannut pyykkejä ja vispannut varpaita tulevan lattaritunnin tahtiin.

Tänään nautin auringosta, linnunlaulusta ja lekottelusta. En tee mitään, mikä tuntuu hankalalta tai epämiellyttävältä. Toistaiseksi tämä päivä on mennyt ilman sadattelua. Ei ole mihinkään kiire, ei ole pakko suorittaa tai pärjätä. On lupa hemmotella kehoa ja mieltä.

Ehkä tämä päivä on kuluvan viikon yksi hyvä päivä. Ehkä ensi viikolla niitä voisi olla jo kaksi.