”Kyllä teitä on nyt kyykytetty ihan tarpeettomasti ja ihan liikaa”, sanoi Setä Terapeutti.

Niin on. Koko tämä lapsettomuushoitokuvio tuntuu tällä hetkellä suurelta farssilta. Voiko tämä olla NÄIN vaikeaa?

Maanantaina Mies yritti saada aikaa kivesbiopsiaan. Yksityiseltä klinikalta, jonne on maksusitoumus keskussairaalasta, todettiin, että ”kun pitäisi olla tuo labralähete..eikö sieltä keskussairaalasta annettu sellaista?”

No ei annettu. Eikä kukaan sanonut, että pitäisi TAAS mennä labraan.

Minä soitan naistentautien polille. Siellä sairaanhoitaja sanoo, että klinikalta on annettu väärää tietoa, infektiolabrat ovat 1,5 vuotta voimassa. Avaudun samassa puhelussa viime viikkoisesta psyk.sh:n tapaamisesta ja kuulen, että olen ymmärtänyt asian aivan väärin. ”Siis kyseessähän oli TUKIKÄYNTI”, sanoo sairaanhoitaja. 

Kun minä kerron, että ensimmäisen kahden minuutin aikana psyk.sh luki ääneen lapsettomuuspolilta tulleen konsultaatiopyynnön ”tapaamisessa on keskusteltava potilaan tämän hetkisistä voimavaroista ja potilaan pettymyksensietokyvystä”, toisessa päässä tulee hiljaista.

Kun sanon, että minusta meitä on nyt kohdeltu väärin ja pompoteltu aivan turhaan, sanotaan, että ”nyt sinä liioittelet”. Liioittelen? Kävimme lapsettomuuspolilla ensimmäisen kerran viime toukokuussa. Vuosi sitten. Vielä ei ole aloitettu ainuttakaan hoitoa, ei ainuttakaan. Pyydetään lausuntoa lausunnon päälle.

Ja kun Setä Psykiatri kirjoittaa lausunnossaan ”potilaalla aikanaan ollut toistuvia vaikeita traumaattisia tilanteita ja kokemuksia, joidenka vuoksi kehittynyt traumaperäinen stressihäiriö. Käsitykseni mukaan potilaan psyykkinen tilanne on merkittävästi vuosien aikana korjaantunut ja arvioin, että sinällään potilaan kohdalla ei psyykkisestä tilasta mitään estettä hedelmällisyyshoidoille ole”, niin se ei riitä. 

Vaaditaan Ylilääkärin lausunnon lisäksi psykologin arvio. Ja psykiatrisen sairaanhoitajan. Minun PETTYMYKSENSIEDOSTANI. Seuraavaksi varmasti lähihoitajan, sitten lääkintävahtimestarin ja ehkä sairaalan kanttiinin kassankin, kun häneltä olen niin useasti hakenut kaakaota ja saanut ihanan lämpimän hymyn.

Puhelimen toisessa päässä ollaan ihan hiljaa. Kun kysyn uutta aikaa, sanotaan jonkun soittavan vielä saman päivän aikana (maanantaina).

Nyt on torstai. Tuota puhelua ei koskaan tullut. En tiedä, tuleekokaan.

Viime yönä näin unta, missä kuolin yksin. Ilman lapsia. Vanhana, ihan yksin. Heräsin siihen, että huusin ääneen. 

Tänään istuimme iltapäivää koko työtiimin kanssa, erään hoitovapaalla olevan työntekijän luona. Kaikki muut puhuivat lapsistaan, kasvamisesta, kodin tyhjenemisestä. Siitä, millaista oli ja on palata töihin hoitovapaalta ja sovittaa yhteen työtä ja kotia. 

Siinä, keskellä pöytää, tunsin itseni niin valtavan ulkopuoliseksi. Niistä tunteista, ajatuksista. Siinä, mustikkamuffinssien tuoksussa, minun kurkkuani kuristi sietämätön ajatus – entä, jos en koskaan saa lapsia? Pitäisikö minun alkaa suhtautua elämään siten, kuin en koskaan saisikaan lapsia?

Pitäisikö minun luopua toivosta? Minua itkettää.

Kun viedään pimeään ja riisutaan paljaaksi kaikesta turhasta, sitä huomaa ajattelevansa äärimmäisen yksinkertaisia asioita.

Että saisi herätä seuraavanakin aamuna. Saman Miehen vierestä.

Että saisi ajaa hengissä työpaikalleen, tehdä työtä rakkaiksi tulleiden seurakuntalaisten parissa, osallistua elämän iloihin ja suruihin ja saada kulkea kappale matkaa kunkin sitä tarvitsevan rinnalla. 

Että jokainen kohtaaminen jättää jäljen. Ja jokainen kohdattu ihminen saa oman paikkansa sydämessä. Ja hankaliakin ihmisiä voi siunata, kaikesta vaikeimpienkin ihmisten elämää voi kantaa suurempiin käsiin.

Että syli voisi olla auki ihmisten tulla. Sukulaispienten, kummipienten ja ystävienkin. Lastenleireillä aikoinaan pidin syliparkkia, joka yleensä oli aina täynnä. Ihmisellä on tarve tulla kosketetuksi ja välillä pidetyksi sylissä. Voi, kun kuulisin sen äänettömänkin pyynnön, joka esittää tuon toiveen ja osaisin siihen vastata.

Että koti voisi olla auki ihmisten tulla. Arjen keskelle, välillä kaaokseenkin. Ettei tarvitsisi miettiä, kehtaako soittaa ovikelloa tai onko audienssi varattava kuukausia etukäteen.

Että silmät näkisivät lähellä ja kaukana olevien hädän, huolen ja surun. Riemun ja ilon. Niin, että sydänkin osaisi toimia kussakin tilanteessa oikein.

Että selvittäisin kaikki solmussa olevat asiat.

Että sanoisin rakkaille, miten rakkaita he ovat ja miten paljon heitä arvostan ja tarvitsen.

Että en yrittäisi aina niin pitkään, yksin. Auttaja sairastuu näköjään aika ajoin kaikkivoipaisuuslaisuuteen. Muistaisin itsekin sen, että yksin ei tarvitse eikä aina ole pakko jaksaa. Etten vaatisi itseltäni sen enempää kuin toisiltakaan.

Että luottaisin. Siihen, että minua kannetaan. Siihen, että minusta pidetään huolta.

Että kaikki kääntyisi hyväksi. Että minun Kaikkein Suurimmasta Toiveestani voisi joku päivä tulla totta.

Sitä minä toivon. Mitä Sinä toivot?