”Niin, kun nyt pitäisi miettiä tätä sinun pettymyksensietokykyäsi ja voimia ylipäätään..” aloitti setä Psykiatri viime perjantaina. Olin lapsettomuuspoliklinikan ylilääkärin määräyksestä konsultaatiossa ”hoitotiimin” luona.

Siis voi perkele, sanon minä. Ja sanoinkin. 

Se, että joku TOINEN määrittelee minun elämääni, minun tulevaisuuttani tai minun tekemisiäni, tuntuu äärimmäisen epämukavalta. Minun hallinnan kykyni omasta elämästäni ja minusta kyseenalaistetaan. Minut taivutetaan jonkun toisen mielipiteen ja näkemyksen alle. En tasan ole oman elämäni sankari enkä aktiivinen toimija, vaan ennemmin sivustakatsoja. Syrjään sysätty. Ihan kuin toiset vaan päsmäröisivät, toteavat sitten jossain vaiheessa, ettei toimi eikä pelaa.

JOS minun kykyni käsitellä pettymyksiä olisi erikoisen alentunut, en luultavasti olisi enää edes elossa. Paljon helpompaa olisi ollut ottaa itseltään henki jo kauan sitten, kuin kestää kakkakikkareiden tornadoita kerta toisensa perään. 

JOS minun kykyni suhtautua pettymyksiin olisi jotenkin vinoutunut, niin tuskin olisin jaksanut opiskella tai käydä töissä tai alunperinkään edes erota eksästä, joka on kaiken tämän kurjuuden alkulähde.

JOS en osaisi kohdata pettymyksiä, en varmaan olisi yrittänyt Miehen kanssa toista, kolmatta, neljättä ja viidettä vauvaa. Ja niiden menettämisenkään jälkeen en ole lyönyt hanskoja tiskiin, vaan edelleen haaveilen elossa selviävästä vauvasta, omasta Pienestä.

”Niin, onhan se ihan selvä asia, että SISUKAS sinä olet. Ja selvinnyt niin paljosta, elämä ei todella ole ollut helppoa! Kyllä sinulla olisi minun mielestäni kaikki lupa onnitella itseäsi”, jatkaa setä Psykiatri.

Niin teenkin. Jokainen aamu on suuri kiitoksen aihe. Minä elän! Siitä on aika hyvä jatkaa päivää eteenpäin.

”Mutta tässä konsultaatiossa pyydetään selvittämään myös se, onko sinulla tai teillä realistiset toiveet lapsettomuushoitojen suhteen?”

Ahaa. Vai realistiset? Siis toiveet? No eikö yksi toive voisi olla se, että hoito onnistuisi? Ja että tuloksena olisi lapsi? Vai onko inhorealismia ajatella, että perseelleen menevät, jokainen hoitokerta. Ja JOS selviän hormonipiikkien kanssa ilman keuhkoveritulppaa, niin se on iso plussa? Ja JOS selviän mahdollisesta alkaneesta raskaudesta ilman keuhkoveritulppaa, en saa kuudettaseitsemättäkahdeksatta keskenmenoa ja vauvakin syntyy elossa.. Onko se realistinen toive, vai epärealistinen haave? Ei osannut setä Psykiatri vastata.

Minä tiedän, että hoito ei välttämättä tuo meille vauvaa. Että en välttämättä kestä hormoneita. Että en välttämättä pysy elossa. Mutta minun on välttämättä saatava katsoa tämä läpi. Käytävä koko polku alusta loppuun, katsottava, mitä sieltä voisi saada. 

Eikö jokainen lapsettomuushoitoihin hakeutuva toivo itselleen lasta? Onko se realistinen toive? 

Välillä tuntuu, että voisivat lääkäritkin pohtia oman toimintansa eettisyyttä. Tekeekö traumaperäinen stressihäiriö minusta automaattisesti huonon äidin?  Ei voi tehdä. Ei saa tehdä.

Käynti päättyi siihen, että setä Psykiatri totesi kaiken olevan hyvin, eikä minussa ole mitään vikaa.  Esitti toiveen, että hoitoja ei aloitettaisi ”vielä juuri nyt, että saisit levätä.” Ei hätää, ei aloiteta. Aiottu suunnitteluaika jouduttiin siirtämään ensi viikolta hamaan tulevaan. Mutta päätösvalta tästä kaikesta, hoitojen aloittamisesta ja siitä, onko minulla oikeanlaiset toiveet hoitojen suhteen, siirtyvät lapsettomuuspoliklinikan ylilääkärille. 

Tuomiopäivä on 14.3. Siihen asti taidan (taas) itkeä itseni uneen.