hyviä alkuja ja loppuja

Alkuja. Niihin alkaa vähitellen tottua. Viime viikolla alkoi loma. Koko kuukauden mittainen. Ihana, oma loma. Asetin lomalle kolme tavoitetta:

1. Teen niitä asioita, joista tulee hyvä mieli. Siis: luen, uin, kävelen paljasvarpain kallioilla, istun keinussa ja ihmettelen takapihan vanamoita, kieloja ja metsätähtiä. Reissaan. Köllin sohvalla. Näen rakkaita. Inventoin kaappeja ja nautin tilan tunteesta. Teen käsitöitä. Kuvaan. Soitan. (Etsin jostain tyypin, joka vaihtaa saksofonin läppiin tiivisteet.)

2. Entisöin vanhan keittiön pöydän. Se on jo melkein kokonaan hiottu. (Ja värikin on jo valittu; haluan siitä ajopuun harmaan.)

3. Liikun enemmän kuin työaikana. Töissä päivän aikana tulee helposti otettua se 10 000 askelta, mutta lomalla onneksi vielä enemmän. Ihan vahingossa. Esimerkiksi viikonloppuna käytiin Erämessuilla. Ensin tallattiin messualuetta, sitten lähdettiin vielä ihastelemaan Alppiruusupuistoa Haagaan. Alppiruusupuiston valloittavan kierroksen jälkeen teki mieli meren lähelle, niinpä tehtiin iltaretki Seurasaareen, jonka kaikki polut käytiin läpi. Ja kalliot! Sunnuntaina suunnaksi valikoitui Porkkala, koska kalliot! Ja tiedättekö – en ole vielä vastaavia nähnyt. Paljasvarpain pystyi kiertämään kallioita pitkin puolet Porkkalanniemestä ihan hyvin. Kumppani nauroi ääneen riemulleni. Viikonlopun aikana talsittiin lähemmäs 30 km, mutta se ei tuntunut yhtään sille. 

13407324_10208417116078550_6863881293729014845_n.jpg

Tuntuu käsittämättömälle, että voi mennä. Lähteä. Ilman kiirettä takaisin. Että voi vaikka päättää vaan yöpyä jossain tai käydä jossain ja suunnitella pidempää reissua. Ensi viikolla valloitamme saariston.

Olen alussa vielä tämän uuden arkijärjestyksen sisäistämisessä. Siinä, että arki voi olla ihan tavallista – ja riittävän hyvää sellaisenaan. Että kaupassa voi käydä yhdessä, kävelyllä voi käydä yhdessä ja petiä voi pedata yhdessä. Arjen (siis sen ihan normaalin ja tavan tallaamisen) jakaminen on ääritärkeää ja niin valtavan arvokasta! En kaipaa extremekokemuksia (paitsi niitä vuorenvalloituksia ja pitkospuita), en äkkilähtöjä viiden tähden hotelliin tai luksusiltoja kaupungin kalleimmassa ravintolassa. Saan iltaisin kokata yhdessä, istua vastapäätä ruokapöydässä, kulkea lähimetsässä ja lähikallioilla käsi kädessä, käpertyä kainaloon sohvalle ja nukahtaa syliin ja hipsutukseen – se on ihan parasta ja tuntuu lottovoitolta.

Alut ja loput tuntuvat limittyvän yhteen. Viime viikolla tapasin Setä Psykologia. Hän kuunteli, purskahti muutaman kerran nauruun ja kysyi: ”Mitä toiveita sinulla on tämän kontaktin jatkumiselle?” Vastasin, että voin hyvin. Päivä päivältä paremmin. Ja että voin nähdä terapiasuhteeni lähiaikoina päättyvän. Hän sanoi, että ei ole mikään hoppu. Että mennään rauhassa. Mutta että hyvien ja turvallisten kokemusten korjaavan vaikutuksen voi jo nähdä. Se on totta. Unet ovat normalisoituneet täysin. En näe enää (ollenkaan) traumapainajaisia. En heräile kesken unen. Nukahdan ilman vaikeuksia. Dissosiatiiviset putoilut ovat hävinneet kokonaan. En ole ahdistunut. Olen syönyt viimeisen nukahtamislääkkeen maaliskuussa ja silloinkin puolikkaasta puolikkaan. Ylivireydestä ei ole enää tietoakaan. En ole jännittynyt, en loiki ympäriinsä kuin sähköjänis. Motorinen levottomuus on rauhoittunut. Setä Psykologin kanssa sovittiin, että kesällä tavataan vielä kerran. Ja elokuussa hänen lomansa jälkeen kahdesti. Kääritään rauhassa pakettiin kaikki nämä vuodet, pureskellaan yhdessä opittua ja oivallettua.

Mutta ihmiset – traumaperäinen stressihäiriö on lopullisesti voitettu! Se on ollut osa minua ja minun elämääni kauan. Nyt on aika saada päästää siitä viimein kokonaan irti. Se ei määrittele minun tulevaisuuttani eikä onnellisuuttani enää. Ei sillä ole valtaa minuun. Se on kuin vanha, räytynyt lohikäärme, joka on viimein seivästetty. Ja sen jälkeen tulee rauha. Se rauha on jotain, mitä en osaa sanoin kuvata. Se on jotain, mikä hyrisee sielussa. Tuntuu joka solussa. Ja kun katson itseäni peiliin, en vihaa enkä arvostele. Rakastan. Rakastan tätä naista, joka on tässä nyt. Tänään. Minä olen sen arvoinen. 

Olen elänyt todeksi jatkuvien hyväilyiden muuttavan voiman. Sen, että korjaavat kokemukset voivat tehdä uudelleen ehjäksi. Vahvemmaksi. Kuitenkin.

Suhteet Rakkaus Mieli

minuna minä riitän

Viime viikot ovat olleet täällä vähän hiljaisia. Anteeksi. On ollut niin paljon kaikkea muuta. Ihmeteltävää ja koettavaa. Opeteltavaa. Jaettavaa.

Olen elänyt arkea Kumppanin kanssa. Arkea, johon on kuulunut toisen työmatka (lähettäminen ja joidenkin päivien jälkeen takaisin aamuyöllä kotiin saaminen) ja omat aamuvuorot, yhteiset töihin menot ja sieltä haut, kaupan kassajonossa hellät hipaisut ja yhdessä täytetyt pesukoneet. Arkea, johon on kuulunut yhtäkkiä päätetyt äkkilähdöt luolaretkelle, vuoren valloitukseen tai Hämeen linnaan. 

Jokainen aamu on tuntunut niin suurelta armolta. Uudelta mahdollisuudelta käyttää päivä hyvin. Olla itselleen armollinen. Rakastaa itseään ja olla itselleen hellä. No, toisellekin. Mutta kyllä tämä uusi suhde on mylläyttänyt omat ajatusrakenteet ihan uusiksi! Että nykyään voinkin ajatella olevani oikeutettu tähän – voi pojat, siihen on ollut pitkä matka. Jokainen ilta on tuntunut kiitokselta. Käsittämättömältä onnenpotkulta. Että saa vielä nukahtaa sellaisen ihmisen viereen, mikä siinä nyt on.

Arkeen ovat kuuluneet myös hankalat hetket. Minun tapaamiseni ex-Miehen kanssa asioiden hoitamisessa. Yllättävät sairastapaukset. Kevätstressi töissä. Kevätjuhlaan valmistautuminen, josta meinasi tulla kamalin ikinä, mutta joka vaan onneksi nosti sykkeen hetkellisesti (kukaan ei pudonnut lavalta, kukaan ei purrut ketään, eikä mikään mennyt rikki).

Välillä hyvinä hetkinä pintaan yrittävät möröt, jotka kuiskuttavat, että tämä on vaan hetkellistä ja että ei tämän pidä mennä näin, että en ole oikeutettu tähän tai että kaikki kuitenkin kohta kosahtaa – odota vain. Ja ne möröt ovat saaneet minut hetkeksi hiljaa. Ne vaientavat naurun, samentavat silmät. Sulkevat suun ja vetävät käden ulottumattomiin. Ja niinä hetkinä vierestä kuuluu hellä ”onko kaikki hyvin” tai aina ei sitäkään; välillä kädet koppaavat vastaan ja vetävät hellään syliin, pitävät siinä niin pitkään, että mörköolo hellittää.

Yhä uudestaan Kumppani vakuuttaa, että ei ole lähdössä yhtään mihinkään. Että tässä on hyvä ja riittävä. Minulle tärkeintä on saada kuulla, että minä riitän. Kelpaan. Vaikka välillä olenkin vakuutellut, että kaikki ok ja mallillaan, niin joistain vanhoista kalkkeutuneista ajatusmalleista on vaikea päästä irti. Samoin siitä mustasta, jota elämä on värittänyt minuun. Vaikka kuinka kuuraisin, niin se ei lähde. Ja sitten vierestä taas kuuluu, että ”ei se haittaa”. 

Vähitellen, lupaan, opin uskomaan siihen. Että ei haittaa. Ja että kaikki on hyvin.

Vähitellen, lupaan, opin luottamaan siihen, että kelpaan. Minuna minä riitän.

Se tuntuu aivan käsittämättömän hyvältä. Niin hyvältä, että koko sisin hyrisee ilosta.

Suhteet Rakkaus Mieli