hyviä alkuja ja loppuja
Alkuja. Niihin alkaa vähitellen tottua. Viime viikolla alkoi loma. Koko kuukauden mittainen. Ihana, oma loma. Asetin lomalle kolme tavoitetta:
1. Teen niitä asioita, joista tulee hyvä mieli. Siis: luen, uin, kävelen paljasvarpain kallioilla, istun keinussa ja ihmettelen takapihan vanamoita, kieloja ja metsätähtiä. Reissaan. Köllin sohvalla. Näen rakkaita. Inventoin kaappeja ja nautin tilan tunteesta. Teen käsitöitä. Kuvaan. Soitan. (Etsin jostain tyypin, joka vaihtaa saksofonin läppiin tiivisteet.)
2. Entisöin vanhan keittiön pöydän. Se on jo melkein kokonaan hiottu. (Ja värikin on jo valittu; haluan siitä ajopuun harmaan.)
3. Liikun enemmän kuin työaikana. Töissä päivän aikana tulee helposti otettua se 10 000 askelta, mutta lomalla onneksi vielä enemmän. Ihan vahingossa. Esimerkiksi viikonloppuna käytiin Erämessuilla. Ensin tallattiin messualuetta, sitten lähdettiin vielä ihastelemaan Alppiruusupuistoa Haagaan. Alppiruusupuiston valloittavan kierroksen jälkeen teki mieli meren lähelle, niinpä tehtiin iltaretki Seurasaareen, jonka kaikki polut käytiin läpi. Ja kalliot! Sunnuntaina suunnaksi valikoitui Porkkala, koska kalliot! Ja tiedättekö – en ole vielä vastaavia nähnyt. Paljasvarpain pystyi kiertämään kallioita pitkin puolet Porkkalanniemestä ihan hyvin. Kumppani nauroi ääneen riemulleni. Viikonlopun aikana talsittiin lähemmäs 30 km, mutta se ei tuntunut yhtään sille.
Tuntuu käsittämättömälle, että voi mennä. Lähteä. Ilman kiirettä takaisin. Että voi vaikka päättää vaan yöpyä jossain tai käydä jossain ja suunnitella pidempää reissua. Ensi viikolla valloitamme saariston.
Olen alussa vielä tämän uuden arkijärjestyksen sisäistämisessä. Siinä, että arki voi olla ihan tavallista – ja riittävän hyvää sellaisenaan. Että kaupassa voi käydä yhdessä, kävelyllä voi käydä yhdessä ja petiä voi pedata yhdessä. Arjen (siis sen ihan normaalin ja tavan tallaamisen) jakaminen on ääritärkeää ja niin valtavan arvokasta! En kaipaa extremekokemuksia (paitsi niitä vuorenvalloituksia ja pitkospuita), en äkkilähtöjä viiden tähden hotelliin tai luksusiltoja kaupungin kalleimmassa ravintolassa. Saan iltaisin kokata yhdessä, istua vastapäätä ruokapöydässä, kulkea lähimetsässä ja lähikallioilla käsi kädessä, käpertyä kainaloon sohvalle ja nukahtaa syliin ja hipsutukseen – se on ihan parasta ja tuntuu lottovoitolta.
Alut ja loput tuntuvat limittyvän yhteen. Viime viikolla tapasin Setä Psykologia. Hän kuunteli, purskahti muutaman kerran nauruun ja kysyi: ”Mitä toiveita sinulla on tämän kontaktin jatkumiselle?” Vastasin, että voin hyvin. Päivä päivältä paremmin. Ja että voin nähdä terapiasuhteeni lähiaikoina päättyvän. Hän sanoi, että ei ole mikään hoppu. Että mennään rauhassa. Mutta että hyvien ja turvallisten kokemusten korjaavan vaikutuksen voi jo nähdä. Se on totta. Unet ovat normalisoituneet täysin. En näe enää (ollenkaan) traumapainajaisia. En heräile kesken unen. Nukahdan ilman vaikeuksia. Dissosiatiiviset putoilut ovat hävinneet kokonaan. En ole ahdistunut. Olen syönyt viimeisen nukahtamislääkkeen maaliskuussa ja silloinkin puolikkaasta puolikkaan. Ylivireydestä ei ole enää tietoakaan. En ole jännittynyt, en loiki ympäriinsä kuin sähköjänis. Motorinen levottomuus on rauhoittunut. Setä Psykologin kanssa sovittiin, että kesällä tavataan vielä kerran. Ja elokuussa hänen lomansa jälkeen kahdesti. Kääritään rauhassa pakettiin kaikki nämä vuodet, pureskellaan yhdessä opittua ja oivallettua.
Mutta ihmiset – traumaperäinen stressihäiriö on lopullisesti voitettu! Se on ollut osa minua ja minun elämääni kauan. Nyt on aika saada päästää siitä viimein kokonaan irti. Se ei määrittele minun tulevaisuuttani eikä onnellisuuttani enää. Ei sillä ole valtaa minuun. Se on kuin vanha, räytynyt lohikäärme, joka on viimein seivästetty. Ja sen jälkeen tulee rauha. Se rauha on jotain, mitä en osaa sanoin kuvata. Se on jotain, mikä hyrisee sielussa. Tuntuu joka solussa. Ja kun katson itseäni peiliin, en vihaa enkä arvostele. Rakastan. Rakastan tätä naista, joka on tässä nyt. Tänään. Minä olen sen arvoinen.
Olen elänyt todeksi jatkuvien hyväilyiden muuttavan voiman. Sen, että korjaavat kokemukset voivat tehdä uudelleen ehjäksi. Vahvemmaksi. Kuitenkin.