Aiemmin kirjoitin, että mieli ei meinaa jaksaa. Ei, vaikka on hyvä koti, hyvä parisuhde, vakituinen työ ja ihanat ystävät.

Setä Terapeutin suosituksesta ja Setä Lääkärin lähetteellä sisäänkirjauduin yleissairaalapsykiatrian avo-osastolle joitain viikkoja sitten. Traumaperäisen stressihäiriön vaikean ahdistus- ja unettomuusjakson johdosta. Pääsääntöisesti olen pärjännyt Sen kanssa kaikki nämä vuodet kohtuullisesti. Välillä on vaikeampaa, välillä Sitä ei meinaa edes muistaa. Ja sitten joskus – tsädäm – se kaikki on tässä: äänet, hajut, lauseet, kuvat; kuin huonosti käsivaralla kuvattu heikkolaatuinen elokuva. Nyt tuon tsädäm- efektin taustalla oli töissä koettu harmillinen uhka/vaaratilanne erään asiakkaan kanssa. 

Osastolla, näin sanottiin, pyritään tasapainoittamaan tilanne. Eli unet takaisin ja ahdistus vähemmäksi. Osastolla, näin sanottiin, on turvallinen ympäristö, riittävästi henkilökuntaa ympärillä, ammattitaitoista keskusteluapua ja erilaisia toimintoja, joiden tehtävänä on tukea minua tässä toipumisessa. Osastolla, näin sanottiin, olisi myös hyvä ajaa alas aikaisemmin syksyllä aloitettu unilääkitys pian alkavia lapsettomuushoitoja ajatellen.

Ja kuinkas siinä sitten kävikään? Olen oppinut seuraavaa:

– hoitoneuvotteluissa luvatut hoidolliset keskustelut omahoitajan kanssa lienevät yliarvostettuja, sillä niitä ei joko ole tai ne kestävät 5-10min. 

– jos kansliaan menee itkien ja sanoo, että ahdistaa, on vastaus yleensä: ”No joskus on hankalaa”. Ja se siitä. Ei mitään jatkotoimenpiteitä.

– jos kotiloma (eli aika omassa kodissa osastohoidon aikana) menee keturalleen, ahdistaa niin, ettei tiedä, miten päin kierisi, niin vastaus on yleensä: ”No joskus on hankalaa.” Ja se siitä. Ei mitään jatkotoimenpiteitä.

– jos kansliaan menee itkien ja sanoo, että ahdistaa ja haluan jutella, on vastaus yleensä: ”No nyt ei ehdi. Nyt on raportti/ruokatunti/kirjaamisia/pelaan pasianssia/lääkkeiden jakoa/muuten vaan hankala hetki.” Ja se siitä.

– jos kysyn omahoitajaltani, olisiko minun mahdollista tavata fysioterapeuttia tai toimintaterapeuttia (kun olen kuullut, että kehoharjoitteilla voisi lieventää ylivireystilaa ja rentoutumalla helpottaa nukahtamista iltaisin), on vastaus: ”No voithan sinä ITSE sitä kysyä ja selvittää.” Ja kun itse kysyn ja selvitän, on vastaus: ”Kun näitä asioita yleensä järjestelee omahoitaja.” Ja se siitä.

Jos hoitoneuvottelussa sovitaan, että hoidon onnistumisen edellytyksenä on lääkehoito ja lisäksi hoitokeskustelut, niin kenellä on oikeus jättää keskustelut pitämättä? Minulle sanottiin, että vastuu hoidosta on minulla. Eihän se kokonaan niin mene. Hoitotahon pitää osaltaan kantaa oma vastuunsa, sen pitää huolehtia hoidon toteutumisesta. Minun tehtäväni on olla hoitomyönteinen ja yhteistyökykyinen, mutta vastuu hoidosta ei voi olla minun harteillani. 

Ja mitä tulee tuohon fysio/toimintaterapiaan: Setä Terapeutti sanoi, että niiden järjestäminen heti hoidon alkuvaiheessa olisi ollut omahoitajan tehtävä. Todennäköisesti olisin niistä hyötynyt paremmin, kuin syvärentoutuksista, jotka pudottavat dissosiatiiviseen tilaan ja jotka olen jättänytkin väliin. Todennäköisesti olisin saanut osastojaksoltani apua, jos omahoitajani olisi huolehtinut työtehtävistään ja tutustunut tilanteeseeni. (Hänellä ei ole yhtään toista potilasta tällä hetkellä, joten LIIAN KIIRE ei voi olla.)

Entäs se vointi? No, yöunet hieman paremmat. Kotilomalle tulin viikonlopuksi. Eilisillan itkin ja huusin suoraa huutoa sohvalla Miehen sylissä, kun oli niin paha olla. Kun ahdisti niin älyttömästi. Sain olla sylissä, sain olla kainalossa. Kiitos Miehelle siitä, että kestää minua. 

Maanantaina käyn tapaamassa OMATOIMISESTI sovittua fysioterapeuttia. Ja tulen kotiin. Tiistaina uloskirjaudun ja reklamoin sekä ylilääkäriä että hallintoylilääkäriä. Minun hoitoni ei mennyt niin kuin Strömsössä. Eikä niin kuin piti. Kuka siitä kantaa vastuun?