Olen vaeltanut kauan.

Välillä polku on vienyt helpompia reittejä pitkin, välillä on ollut niin  pimeää, että kaikki usko on meinannut loppua. 

Olen ollut väsynyt kauan.

Väsynyt siihen, että mikään ei mene niin kuin toivoisi ja suunnittelisi. Että silloin, kun näyttää hetken tyyneltä ja tyveneltä, elämä heittää täyslaidallisen jäävettä niskaan ja meinaa upottaa pinnan alle.

Minä väsyin olemaan maailmanpelastaja. Ja omaishoitaja. Väsyin olemaan vahva ja selviämään ihan kaikesta ihan aina. Olen yrittänyt jaksaa. Kestää. Luottaa siihen, että rakkaus kestää kaiken. Tosiasia on se, että määräänsä enempää ei jaksa eikä voi vaatia jaksamaan. Liian pitkään kestäminen väsyttää. Ja välillä ketuttaa. Omaishoitajana jouduin tekemään monen ihmisen työn yksin. Kellon ympäri, joka päivä. Olen työssäni tullut taitavaksi kohtuuttomuuden vastustajaksi, mutta en osannut tehdä sitä kotona. 

Väsyin siihen, että en enää ollut Vaimo. Olin aina toinen. Minun elämästäni ja arjestani tuli toissijaista. Piti pitää toisesta huolta. Piti yrittää elää niin, että toisella on hyvä olla ja että hän pärjää. Ihan aikuisten oikeasti uskoin myös naiivisti siihen, että voi käydä hyvin. Että ongelmat on tehty voitettaviksi ja niistä selvitään pariskuntana. Tulkoon mitä vaan. Ihan todella uskon edelleen siihen, että voi käydä hyvin ja monista asioista selviääkin. Mutta mitä vaan.. Ihmisen kestokyky on kuitenkin rajallinen. Määräänsä enempää ei tarvitse.

Olen ollut surullinen kauan.

Surullinen siitä, että elämä veikin aivan väärään suuntaan. Minun haaveenani ollut parisuhde, kaksi lasta ja koira tuntui häviävän yhä kauemmas ulottumattomiin. Kerta toisensa jälkeen tapahtuneet keskenmenot ja niin pitkään toivottujen vauvojen hyvästeleminen raateli sielun syvälle vereslihalle. Viimeinen haavekuplan poksauttava niitti oli luovutetuilla sukusoluilla tehtävistä lapsettomuushoidoista luopuminen Miehen vuoksi. Se ja alkuvuoden tapahtumat kotona olivat liikaa. 

Norsunluutorni sanoi KOPS. 

Rytinä teki kipeää. Olen huutanut ääneni sydämen kivusta käheäksi autoa ajaessa, P-paikoille pysähtyneenä ja metsään korpitaipaleelle ahdistusta karkuun juosseena.

Uskoin, että ei voi olla mitään muuta. Että olen epäonnistunut siinä ainoassakin asiassa tässä elämässä, omassa avioliitossani. En osannut auttaa enkä olla tarpeeksi. Tuskaani helpottivat Lakimiehen viisaat sanat. Että määräänsä enempää ei voi. Että olen auttanut enemmän kuin voi vaatia ja olen ollut enemmän kuin tarpeeksi. Että kaikesta huolimatta vielä voi käydä hyvin.

Valoihminen tupsahti elämääni eräänä maaliskuisena päivänä. Kävelykadulla oli ruuhkaa, mutta tunnistin hänet. Hän halasi hellästi ja katsoi lämpimästi. Halusin tutustua Valoihmiseen paremmin. Vaikka pelotti. Vaikka uskoinkin, että ihmeet tapahtuvat aina jollekin muulle.

Viime viikonlopun vaelsin. Jyrkillä kallioilla, suojaisissa lehdoissa. Taituroin joen yli, liukastelin pitkospuilla ja vielä talvesta liukkailla sammalmättäillä. En vaeltanut yksin. Edelläni ja vierelläni kulki mies, joka otti kädestä. Raivasi pitkospuita jäästä, jotta minun olisi turvallisempaa siihen hänen jäljissään astua. Vieressäni laavulla istui mies, joka teki nuotion (vaikka minä olisin selvinnyt siitä aivan itse). Kaivoi repustaan kantamansa pannun ja vedet (joita ei suostunut antamaan minun reppuuni), keitti elämäni parhaimmat nokipannukahvit ja tarjosi nuotiomakkarat. Istui välillä ihan hiljaa sanomatta yhtään mitään. 

Viime viikonloppuna kävin pimeässä. Muistoissa, ahdistuksessa. Menneessä – suruissa ja vuosissa.

Kävin.

Vieressäni makasi mies, joka silitti hellästi. Katsoi silmiin. Sieluun. Ei kauhistunut. Ei arvostellut. 

Otti syvemmälle syliin. Piti siinä. Oli siinä, vieressä. Lähellä. Yöllä havahduin kerta toisensa jälkeen siihen, kun veti kainaloon. Tuli lähemmäs. Etsi kättä. Se oli jotain niin käsittämättömän erilaista. En havahtunut huolehtimaan, vaan minusta huolehdittiin. Sain olla välillä heikko ja välillä tasavertainen. Ja ehkä kaikkein pikkumaisinta maailmassa: sain halata ylöspäin. Nojata turvallista rintakehää vasten. Kurottaa päätä suudelmaan. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin.

Olen vaeltanut pimeässä. Ollut välillä kauhuissani ja lamaantunut. Vaellukseni jatkuu, mutta valoisammin kuin aikaisemmin. Vierelläni on ihminen, joka loistaa käsittämättömän kirkkaana. Toivoa. Valoa. Rakkautta. Kevätpiristystä kerrakseen!

Vaikka vaeltaisinkin pimeässä, en pelkää mitään (pahaa) juuri nyt. Minä tiedän, että vaikeistakin asioista, hetkistä ja vuosista voi selvitä. Hengissä. 

Olen onnellinen. Elämä yllätti minut voimallisemmin kuin ikinä olisin uskaltanut edes kuvitella. Joskus ihmeet tapahtuvat myös minulle.