Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet ihan käsittämättömiä, monella tavalla. Olen kokenut töissä todellisia huippuhetkiä ja maannut sydänfilmissä terveyskeskuksessa ja ct-kuvissa keskussairaalassa.

Ensin töistä, koska se on mukavampi asia. En tiedä, olenko muistanut kertoa, että meillä on aivan älyttömän hyvä tiimi. Saan tehdä töitä kolmen ihanan, viisaan ja taitavan naisen kanssa päivittäin lähitiiminä. Koko henkilöstö on meidän talossa mukavaa ja johtaja käsittämättömän hyvä. Paras tähänastisista ja kokemuksia lähiesimiehistä on kuitenkin useita. Joka päivä on kiva mennä töihin, kun tietää näkevänsä naiset ja saavansa tehdä heidän kanssaan yhdessä töitä. Meillä on ollut hyvin samanlainen ajatus jo pitkään. Halusimme pitää ryhmällemme vanhempainillan, jossa puhuttaisiin ryhmää koskevia asioita ja erityisesti niitä, jotka meitä huolestuttavat. 

Vanhempainillassa jännitti. Jännitti, syntyykö keskustelua. Ja että osataako riittävän lempeästi, mutta kuitenkin vahvasti tuoda meidän viesti esille. Jännitys oli turha. Ilta sujui hyvin. Niin hyvin, että keskustelu oli jopa vilkasta ja niin hyvin, että kysessä oli paras vanhempainilta, jonka olen pitänyt! Alustin aiheesta ja puhuin paljon rajoista, lapsen aivojen kehityksen vaikutuksesta esimerkiksi valintojen tekemiseen, vanhemmuudesta ja kasvatuskumppanuudesta. Saimme illasta paljon välitöntä positiivista palautetta. Johtajakin kiitti. Oli vaikuttunut illan kokonaisuudesta ja sisällöstä. Ja pyysi minua pitämään vastaavanlaisen koulutuksen koko henkilöstölle. Kiitos illasta kuuluu yhteisesti koko tiimille. Ja minä olen jo innoissani uusista haasteista. Voi, minä rakastan kouluttamista!

Sitten terveydestä. Tuntuu siltä, että tämä tulevaisuuteen suuntaaminen on kuin perse edellä puuhun kiipeämistä.

Olen kärsinyt takykardiasta kauan. Leposyke on ollut vuosia tasolla 100-130. Vatsa on ollut sekaisin niin kauan, kun muistan. Ruokailun jälkeen on päästävä vessaan minuuteissa. On ollut jano ja illalla on hikoiluttanut. Silmissä on ollut kaksoiskuvia ja ne ovat olleet välillä todella kuivat. Olo on välillä ollut tuskainen ja levoton ja hermostuminen nollasta sataan on käynyt nanosekunneissa. Ajoittain hiuksia on lähtenyt ihan urakalla, olen luullut sen johtuvan vaan stressistä. Olen ollut väsynyt ja aikaansaamaton. 

Nyt viimeiset viisi viikkoa sydän on ollut hankala. Viimeiset kaksi niin hankala, että olen ravannut säännöllisesti terveyskeskuksessa sydänfilmissä, kun syke ei ole laskenut alle 120 ollenkaan. Rintaan on sattunut ja olo on ollut tukala. On aloitettu beetasalpaajat ja yritetty laskea sykettä. On otettu verikokeita ja keuhkoröntgeniä. Veritulppa-arvo oli koholla. Eilen omalääkäri soitti, että teki lähetteen sisätautien päivystykseen, koska syke on niin tiheä ja koska pökerryin hiihtoladulle. Ja niin menin keskussairaalaan keuhkoemboliaepäilynä.

Keskussairaalassa otettiin lisää labroja. Tehtiin ct-kuvaus. 8 tunnin odottelun jälkeen tapasin sisätautien erikoislääkärin. Hyvät uutiset: ei emboliaa. Huonot uutiset: vaikea kilpirauhasen liikatoiminta. Tästä eteenpäin: ensi viikolla aamulabrat omassa tk:ssa, sitten vastaanotolle omalääkärille ja välittömästi lääkkeiden aloitus. Sitten nopeasti aika keskussairaalan endokrinologian poliklinikalle kilpirauhasen liikatoiminnan sammuttamista varten. Tiedossa on siis radioaktiivisen jodin nauttimista ja vapaapäiviä töistä, hoidon jälkeen kun pitää olla erossa pikkulapsista. Sehän onkin lastentarhanopettajalle helppo nakki.

Olen huojentunut ja raivostunut. Huojentavaa oli se, että ei tulppaa ja loppuiän Marevania – vielä. Huojentavaa on sekin, että nyt tykytykselle, huonolle ololle, vatsan sekaisuudelle ja näköhäiriöille löytyi selitys. Raivostuttavaa on taas se, että olen kuulemma kärsinyt tästä jo pidemmän aikaa. EIKÄ SIIHEN OLE PUUTUTTU, vaikka kuulemma mm. lapsettomuuspoliklinikan labroissa näkyy heittoa TSH- ja T4-V- arvoissa. Nimittäin kilpirauhasen liikatoiminnalla on vaikutus keskenmenoihin. Kombona siis se yhdistettynä tulppa-alttiuteen on asia, joka olisi pitänyt huomioida. Olisi pitänyt. Purskahdin paariodotuksessa lohduttomaan itkuun. Että miten voi mennä näin pieleen kaikki. Taas. Liikatoiminnan lääkityksen aloittaminen nimittäin tarkoittaa vähintään 6kk:n lykkäystä kaikkiin vauva-ajatuksiin, eikä radioaktiivista jodia voi käyttää, jos on raskaana tai suunnittelee raskautta. 

Takaiskuja takaiskujen perään. Kyllähän tähän pitäisi jo tottua. Nyt mietin potilasvahinkoasian nostamista.

Niin. On ollut todellisia huippuhetkiä ja rotkohetkiä. On vuodatettu ilon ja pettymyksen kyyneleitä.

Jotain olen kuitenkin taas oppinut. Töihin liittyen sen, että oikeasti voisin tehdä enemmänkin kouluttajan hommia. Hyödyntää enemmän omaa ammattitaitoani myös muiden hyväksi. Olen minä siitä haaveillut, mutta nyt pomo ohjaa siihen suuntaan aktiivisemmin.

Terveyteen liittyen sen, että omalääkärisysteemi on korvaamaton. Ilman viisasta omalääkäriä ja tämän periksiantamattomuutta asian selvittämisen suhteen painaisin menemään edelleen syke taivaissa ja pelkäisin putoavani kylmänä katuun hetkenä minä hyvänsä. 

Ehkä tämä tästä. Sulatteleminen vaatii iltapäivän täydeltä kuusivuotissynttärihumua ja pussillisen salmiakkia.