hiljaa
Syy viimeviikkojen hiljaisuuteen löytyy kotoa.
Lapsettomuushoitojen lykkääntyminen johti siihen, että ahdistus keitti yli. Voimakkaammin kuin aikoihin. Tuntui siltä, että kaikki hajoaa ja hetken näytti siltä, että menetän kaiken minulle rakkaan.
Nurkkaan ajettuna oli valittava, puhutaanko vai luovutetaanko. Oli tehtävä päätös siitä, mikä on kaikkein tärkeintä ja ensisijaista. Ja oli pakko hypätä. Epätietoisuuteen, mutta luottamukseen.
Meillä ihan oikeasti täytettiin jo avioeropaperit. Mies oli sitä mieltä, että minä ansaitsen tulevaisuuden jonkun sellaisen kanssa, joka kykenee antamaan minulle lapsen. Hän oli niin valtavan pahoillaan siitä, että hänen takiaan emme voi biologisia lapsia saada. En koskaan aikaisemmin ole nähnyt häntä niin lyötynä, painettuna. Viimeinen konsultaatiopyyntö oli liikaa. Se vyörytti esiin kaiken sen kivun ja tuskan, mikä on ollut sisällä kaikki nämä vuodet. Kokemuksen siitä, että on aina jotenkin muita huonompi. Että ei riitä täyttämään ulkopuolisia vaatimuksia. Ei, vaikka asiantuntijat sanoisivatkin toista.
Minä taas olin vihainen. Niin äärettömän vihainen, että Mies edes ehdotti moista! Eroa kaiken tämän jälkeen. Kaikkien vuosien jälkeen. Jotta voisin yrittää saavuttaa jotain äärimmäisen epävarmaa, yksin. Huusin naama kyyneleistä märkänä, että ykkösenä tulee Mies. Että kaikki muu, työt ja sukulaiset, lapsihaavekin, tulevat vasta hänen jälkeensä. Hän on minun puolisoni, paras ystäväni, kumppanini. Hän on minun kallioni. Rakastajani. Ja että jos on pakko valita joko hänen tai lapsettomuuspoliklinikan välillä, niin valinta ei ole vaikea – valitsen hänet. Olin vihainen siitä, että hän ei ollut puhunut ahdistuksestaan ja epätoivostaan minulle. Hän yritti suojella minua. Viimeiseen asti hän yritti jaksaa, sietää, kestää sellaista, mikä ei enää ollut edes inhimillistä. Meidän vuoksemme. Minä olin niin keskittynyt taistelemaan tuulimyllyjä vastaan lapsitoiveeni puolesta, etten edes huomannut hänen pahaa oloaan. Minä olin niin keskittynyt vaatimaan itsekkäästi minun toiveeni täyttämistä, että en kuullut hänen toivettaan.
Itkua. Huutoa. Epätietoisuutta. Valvottuja öitä. Mykkyyttä.
Sanoja. Helliä kosketuksia. Halauksia, sylissä oloa niin kuin ei vielä koskaan aikaisemmin.
Avioeropapereita ei koskaan postitettu.
Sen sijaan sovittiin, että luovutetaan sairaanhoitopiirin suhteen. Koska sieltä ei seuraa mitään muuta kuin ahdistusta. Kipua. Kerta toisensa jälkeen ymmärtämättömyyttä, hoitovirheitä, epäasiallista kohtelua. Luovutetaan. Vaikka koko sielu huutaa, että ei saa luovuttaa, niin välillä silti voi olla viisainta vetäytyä. Kerätä voimia. Miettiä uusia polkuja, uusia mahdollisuuksia. Selvittää yksityisen mahdollisuus juurta jaksain.
Sillä hetkellä, kun sanoin ääneen sen, että julkisen puolen hoitokuviot taitavat olla tässä, koko sisimpäni tuntui menevän palasiksi. Tuntui siltä. Mutta tiedättekö, niin ei käynyt. Helisevien sirpaleiden sijaan sielussa olikin hiljaista.
Sisin on ollut hiljaa. Tyyni.
Se ehkä ymmärtää sen, että näin piti käydä, jotta meistä kumpikin tietää, mikä tässä elämässä on kaikkein tärkeintä.
Me.
Ensimmäistä kertaa aikoihin hiljaisuus ei ahdista, vaan tuntuu turvalliselta.
Yhdessä.