pelko on poissa

Aamulla herätessä mietin, että mikä tässä elämässä nyt sitten on niin erilaista. Siis sen lisäksi, että kumppanin kanssa ollaan fyysisen toimintakyvyn suhteen tasavertaisessa asemassa. Oivalsin sen – pelko on poissa. Kokonaan.

En ole joutunut edellisessä liitossani pelkäämään fyysistä väkivaltaa kuin kerran. Ja se oli silloin, kun eropaperit oli jo viety ja tulin hakemaan omia tavaroitani kotoa. 

Mutta muuten pelko oli läsnä koko ajan. Se oli sitä, kun pelkäsin puhelimeen tulevan soiton kotoa siitä, että tarvitaan apua nostoon tai puhelimeen piippaavan jäähyväisviestin, kun oli otettu liikaa lääkkeitä. Se oli sitä, kun en uskaltanut lähteä koskaan yli tunnin ajon päähän kotoa, että pääsisin nopeasti hätätilanteessa kotiin. Se oli sitä, kun vastasin tuntemattomaan numeroon ja todellisuus heitti häränpyllyä kuullessani ambulanssin kuljettavan miestä sairaalaan.

Se oli sitä, kun yöllä pelkäsin nukahtaa ja mielummin kuuntelin hengitystä vierestä. Että pelaahan se. Tai sitä, kun odotin toista edes sänkyyn pelimaailmastaan tai ahdistuksestaan. 

Se oli sitä, kun laskin lääkkeitä lääkelistasta ja kirjasin paperiin piilotettuja listoja.

Se oli sitä, kun soittoihini tai viesteihini ei vastattu ja ajoin itku kurkussa kotiin useamman kerran tai sitä, kun istuin tuntikausia sairaalavuoteen vierellä silittäen tai vieressä köllien ja tuttuja lauluja hyräilemällä yritin saada toisen palaamaan tähän aikaan, tähän todellisuuteen. Se oli sitä, kun huusin suoraa huutoa samalla, kun vuosien aikana useampaan otteeseen elvytin makuuhuoneen lattialla makaavaa ääritärkeää ja rakasta.

Pelko.

Menettämisen pelko.

Se jäytää sielussa ja saa voimaan pahoin.

Vaikka edelleen tunnistan menettämisen pelon nykyisessä suhteessani, niin se on erilaista. Pelko ei ole läsnä jokapäiväisessä elämässä. Se on menettänyt otettaan. On helpompi hengittää. On kevyempi olla.

Sanotaan, että rakkaudessa ei ole pelkoa. Että rakkaus karkoittaa pelon. Tämä rakkaus on karkoittanut suuren osan möröistä. Vähitellen saanut minut uskomaan siihen, että ei ole mitään pelättävää. 

Että kuitenkin käy hyvin.

 

Suhteet Oma elämä Mieli

hääjuttuja

Kävimme tänään fiilistelemässä hääkirkon pihassa. Se on pieni, erämaakirkoksi luokiteltu ja keskellä parasta suomalaista metsämaisemaa. Sisälle kirkkoon ei päässyt, mutta koska kirkko on minulle äärimmäisen tuttu, kuvailin sen lopun, mitä ei nähty suurista ikkunoista.

Tsekkasimme myös kodan ja laskimme sitä, kuinka monta istuinalustaa sinne tarvitaan.

Koska meillä kummallakin on ollut joskus jo isot häät, päädyimme pieniin. Hyvin pieniin. Vihkiminen tapahtuu ilta-aikaan kirkossa, jonka koristuksena on ainoastaan kynttilöitä, tuikkuja ja katajanoksia.

Hääjuhlaa vietetään piippukodassa tulen äärellä. Nokipannukahvien lisäksi tarjoillaan loimulohta ja salaattia sekä hääkakkua. Nuotion loimun lisäksi myös kotaan tulee lyhtyjä.

Pukeutumiskysymyskin on jo ratkaistu. Löysin mekon viime viikolla. Se on talvisen yötaivaan sininen ja kaunis! Laskin, että tarkenen se päällä vihkimisen – kotaan on vedettävä toppavaatteet päälle. 

Kukkia ei tule. Paitsi rintapieleen yksi Miehelle ja minulle yksi hiuksiin tai ranteeseen. 

Musiikista huolehtii veljeni kitaralla, kanttoriakaan emme tahtoneet.

Kaikki on siis suunniteltu. Luonnonläheiset, intiimit, valoisat ja lämpimät. Ei sen suurempaa eikä pienempää. Täydelliset juuri meille. Se riittää, että kaikein läheisimmät ovat paikalla. Ja että tarjoilut ovat meidän näköisemme. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että saamme sanoa toisillemme  TAHDON sekä yhdessä pyytää siunausta alkavalle liitolle ja läheisemme pyytävät sitä meidän kanssamme. 

Ainoa mutta on tällä hetkellä töissä jylläävä tautibingo. On enterorokkoa, kihomatoja, ärhäkkää vatsatautia ja keuhkokuumetta. Pitää vaan toivoa, että vältetään! Pidetään peukkuja. 🙂

Suhteet Rakkaus Ajattelin tänään