Katsoin äsken talleenteelta Marja Hintikka Liven. En uskaltanut katsoa sitä viikolla. Halusin aikaa omille ajatuksille ja tunteille. Se olikin ihan viisasta, sillä niistin itkuräkää monta nenäliinallista ja lopetin katsomisen silmät punaisina. Kiitos Heidi Suomelle rehellisyydestä!

Jäin miettimään jaksossakin kuultua tematiikkaa, joka on omasta elämästäkin niin vallan tuttua.

Viimeksi eilen töissä lapselliset kollegat huokailivat, miten ihana viikonloppu minulla varmasti on – kun vastassa ei ole legioonaa huutavia lapsia ja hurrikaanin mylläämää kotia, joista kaikista pitäisi väsyneen viikon jälkeen selvitä. Ja että miten ihanaa on, kun saan lauantaina nukkua pitkään, enkä joudu heräämään 5.15 kuopuksen sisäisen kellon pirinään. Että ”rakkautta ja toimintaa sulla varmaan riittää, mä vaan uneksin siitä”.

Hymähdin.

Totuus on nimittäin toisenlainen. Vastassa on hurrikaanin mylläämä koti, josta pitäisi väsyneen viikon jälkeen selvitä. Ihanaa olisi, jos saisikin nukutuksi – ahdistus herättää tismalleen kello 04 ja sen jälkeen nyyhkin itseni puolihorrokseen. Ja rakkautta ja toimintaa – no, katsotaan. Rakkautta nyt ainakin, onneksi.

Niin monet kerrat olen kuullut sen saman fraasin: älä kadehdi perheellisen elämää, ei se aina ole niin hohdokasta. Tai älä anna kateudelle tilaa. Niin monet kerrat olen kuullut lauseet perheellisten suusta. Yksikään tahattomasti lapseton ei ole koskaan minulle niin sanonut.

Spoiler alert: en kadehdi. Enemmänkin kaipaan. En ole vapaaehtoisesti valinnut tätä tilannetta. En ole halunnut elää vain itselleni enkä kehittää omaa uraa. Olisin toivonut toisin. Niin täysin toisin. Sanotaan, että toisen onni ei ole toiselta pois. Ei olekaan. Mutta jokainen päivä, joka kuluu, on minulta pois. Meiltä pois perheenä. Kaikkein tuskallisinta on sanoa, että me emme voi tälle tilanteelle mitään. Meillä ei ole valtaa muuttaa sitä. Voimme vain toivoa.

Onko se toive kadehtimista vai kaipausta? Toivetta siitä, että töistä tullessani jo ovella olisi vastassa huutomyrsky ja kasa kenkiä ja yksittäisiä lapasia. Tai siitä, että hurrikaani olisi penkonut kaikki keittiön kaapit ja viskonut vehnäjauhoja siihen päälle pienillä sormillaan. Tai siitä, että vessassa olisi yhtä iso ruuhka kuin päiväkodin tuulikaapissa, kyynärpäitä siellä täällä ja taukoamatonta puhetta. Siitä, että yöllä heräisi kolmekymmentä kertaa etsimään kadonnutta unilelua ja häätämään mörköjä tai saisi aamulla herätä hymyihin, märkiin pusuihin ja pienten käsien taputteluun.

Onko se toive kadehtimista vai kaipausta, jos toivoisi, että saisi olla äiti. Välillä kanelipullan tuoksuinen ja välillä silmät väsymyksestä punaisina. Välillä munakellon kanssa aamutoimista selviävä ja välillä koko perheen kanssa sohvalla köllivä. Saisi kokea kaiken sen äärettömän ja pakahduttavan rakkauden omia lapsia kohtaan. Samalla kaiken huolen, riittämättömyyden, pelonkin. Koko paketin. Mitään pois jättämättä. En oleta enkä odota, että äitiys olisi pelkkää vaaleanpunaista höttöä. Kuitenkaan kukaan ei koskaan sano, että vaihtaisi äitiyden pois koska vaan. Tahattomasti lapseton sen sijaan olisi valmis vaihtoon koska vaan.

Ymmärrän perheellisen kaipuun olla edes joskus rauhassa. Vähemmillä kierroksilla. Mutta lapsellisilla on kuitenkin yksi erottava asia. He voivat halutessaan laittaa lapset kummeille/sisaruksille/isovanhemmille ja viettää omaa aikaa ja sitten palata lapsiarkeen. Me lapsettomat emme voi muuttaa lapsetonta arkeamme. Se, että otamme sisarusten lapsia tai kummilapsia kylään, ei ole sama asia. Me olemme silti arjessamme AINA ilman lapsia. Kaipuu ja ikävä on läsnä joka hetki, huolimatta siitä, että elämässä olisi hyviäkin asioita.

En kadehdi. Kaipaan.

Olen kaipuun kanssa myös todella yksin. Lapsellisen on vaikea ymmärtää sitä. Vaikea lohduttaa. Olla vierellä. Sietää tätä epävarmuutta ja kipua. On niin helppo sanoa, että kyllä se helpottaa. Mistä sen voi tietää? Entä jos ei helpota? Monesti niiden, joilla on lapsia, tuntuu olevan niin helppoa antaa ohjeita. En tarvitse niitä, vaan sitä, että joku sietäisi tätä epätietoisuutta ja kipua minun kanssani. 

Sanotaan, että olisi tärkeää puhua siitä, mitä kaipaa. Oli se kuinka kipeää tahansa. Mutta mitä järkeä on puhua, jos kukaan lähellä ei ole valmis kuulemaan oikeasti sitä, mikä painaa?

Myötätuntoa voi opetella. Minä voin olla (ja monesti olenkin) myötätuntoinen vanhemmuutensa pohjamudissa rämpiviä väsyneitä ystäviä kohtaan, mutta kuka olisi myötätuntoinen minua kohtaan silloin, kun lapsettomuuden kivun hyökyaalto viskoo minua ahdistuksen pohjamudissa yhä syvemmälle?