terapian tarpeessa

Kävin juttelemassa setä Psykologin kanssa. Viime syksynä olin jo lopettamassa terapiaa. Miten viisasta olikaan, että ei lopetettu! 

Viime syksynä ja alkaneen vuoden aikana on ahdistus ollut välillä jotain ihan käsittämätöntä. Unet ovat olleet hakusessa,  painajaiset ovat pitäneet hereillä ja ptsd on kiukkuillut urakalla. 

Setä Psykologi on jaksanut kuunnella, teettää emdr:ää ja rohkaista. 

Välillä on ollut helpompiakin päiviä.

Kuulemma olon huononeminen on suorassa suhteessa hoitojen lykkääntymiseen. Ja olo ei parane ennenkuin niissä tapahtuu jotain edistymistä. 

Viime kerralla hän ehdotti,  että voisi kirjoittaa lausunnon lapsettomuuspoliklinikalle siitä,  miten hoitojen jatkumisen epämääräisyys pitää koko ajan yllä stressitasoani aivan tapissa. Ja siitä,  miten epäreiluna hän tämän tilanteen minun kannaltani näkee. Minun näkökulmastani aika hupenee koko ajan hukkaan. Mitä pidempään aika kuluu, sitä pienemmät mahdollisuudet minulla on tulla raskaaksi. Ja epätietoisuus sekä se, että joku muu päättää minun elämästäni, laukaisee myös jatkuvasti ptsd:n ylivireystilaa sekä dissosiaatio-oireita. Niinä kertoina elämässäni, kun olen joutunut alistumaan toisen vallan alle, olen ollut lähellä kuolemaa. 

Hän haluaisi myös antaa palautetta tiedon kulkemattomuudesta ja siitä, miten traumatausta pitäisi huomioida. Ja lähitulevaisuudessa hän aikoo puuttua raisek-ryhmässä siihen, miten seksuaalista väkivaltaa kohdanneita tulisi oikeasti kohdata terveydenhuollon puolella niin, etteivät hoitohenkilökunnan asenteet tai käytös traumatisoisi yhtään enempää. Jos jatkossa joku muu seksuaalista väkivaltaa kokenut tai sitten väkivallasta raskaaksi tullut saisi parempaa kohtelua, niin olisin onnellinen. En löydä kokemastani mitään muuta hyvää kuin sen, että setä Psykologi on halukas puuttumaan nyt vallalla oleviin epäkohtiin muiden hyväksi. 

Hän ehdotti myös keskusteluaikaa Miehelle ja minulle, kun niitä ei kerran tarjota lapsettomuuspoliklinikan puolelta. 

Ehdotus tuntuu hyvältä. Olen kiitollinen. 

Jokaisella pitäisi olla setä Psykologin kaltainen puolustaja. 

Olen kiitollinen myös siitä, että terapia jatkuu. Vaikka sen ääneen sanominen ottaa välillä luonnon päälle, niin olen terapian tarpeessa. En jaksaisi yksin. 

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Raskaus ja synnytys

läsnä ikävä

”On hyvä puhua siitä, mikä ei voinut toteutua, vaikka siitä oli unelmoinut ja sen kaipuun varaan paljon rakentanut. Meissä on läsna myös se, mitä vaille olemme jääneet.” Martti Lindqvist

Pidin eilen sylissä uusinta Pientä. Rakasta. Reilun viikon ikäistä. Nuuhkutin silkinsileää tukkaa, suukotin poskea. Ihmettelin unihymyjä ja hereillä ollessaan syvälle sieluun asti ulottuvaa katsetta.

Silloin, kun häntä odotettiin, en voinut käydä hänen perheensä luona kylässä. En voinut. Sydämen kipu, tuska oli niin iso. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sen ahdistuneemmaksi tulin. En minä heitä syytä raskaudesta, en! Olen äärimmäisen iloinen Pienestä. Sydäntäni myöten rakastunut häneen jo nyt. Samalla minun sydämeni tuntuu olevan riekaleina.

Sieluun sattuu. Sattuu se, että toive, unelma omasta lapsesta ei ole saanut toteutua. Olin aina ajatellut olevani suurperheen äiti. Olenkin. Minulla on taivaassa seitsemän pientä, joita rakastan. Kaipaan. Joiden olisin niin halunnut saavan tulla valmiiksi.

Minun silmäni ovat nykyään niin surulliset. Niissä näkyvät liian monen menetyksen kipu, suru ja ikävä. Äidiksi tulemattomuus on elämän suurin kipu. Se iskee ilmat pihalle, tukahduttaa sisältä.

Sellainen avohaava, ettei sitä voi koskaan paikata. Minussa on aina läsnä ikävä. 

Eilen hyräilin tuutulaulua vauvalle. Kuiskasin hiljaa korvaan, että on tädille niin äärettömän rakas. Täältä taivaaseen ja takaisin. Huomenna silitän töissä taas jonkun muun lasta. Otan syliin. Rakastan. Jonkun toisen lasta. 

Niin että sydämeen sattuu.

Hyvinvointi Mieli Raskaus ja synnytys