Silloin, kun on vähän väsynyt, oppii katsomaan maailmaa ruohonjuuritasolta. Kun ei jaksa kurkottaa korkealle, oppii suoriutumaan arjesta luovasti leppoistamalla. Ja välillä, kun toivottomuus tulevaisuuden suhteen tuntuu äärimmäisen suurelta,  pienet ilot tuntuvat valtavan voimauttavilta. 

Juuri nyt iloitsen kolmesta asiasta: siitä, että Mies pystyy nukkumaan kasvot minuun päin (koska lihaskireys on helpompi eikä vaadi selkäkivun takia nukkumista toisin päin), siitä, että selkäkivun asettuminen antaa meidän molempien nukkua enemmän kuin 3 tuntia putkeen ja siitä,  että pääsimme eilen yhdessä saunaan -ihan ylimmälle lauteelle vierekkäin. En osaa pukea sanoiksi sitä tunnetta, kun saa istua vaan vierekkäin lämpimässä saunassa. Silittää hellimmin selkää, istua vaan hiljaa. Aina ei tarvita sanoja.  Välillä tuntuu, että riittää, kun saa vaan olla lähellä ja antaa sydänten puhua toisilleen.

Jonkun toisen itsestäänselvyys on meille arjen luksusta. Ehkä siitä siksi oppii kiittämään eri tavalla. Kun on joutunut välillä olemaan kovilla, selviytymään arjesta fyysisesti eri tavalla, oppii iloitsemaan pienistä hetkistä, helpommista päivistä. Todellisista onnenhetkistä. 

Ja viime yönä, kun taas levottomasti pyörin pahojen unien piinaamana,  tuli vierestä turvallinen käsi, joka hellästi silitti pois pahoista takaisin omaan sänkyyn. 

Siinä hetkessä ja koko eilisen jälkeen tuntui taas siltä, että tulkoon mitä vaan – me voidaan selvitä.