”Tänään ohikiitävän hetken verran minä toivoin olevani kuollut.” (Päiväkirjamerkintä, 2006)

Ohikiitävät hetket muuttuivat päivittäisiksi. Pikkuhiljaa, aivan kuin varkain. 

Sen vuoden piti olla erilainen, valoisa. Sen piti tuoda mukanaan valmistuminen toiseen ammattiin ja muutto ulkomaille uusiin työtehtäviin. Lentoliputkin olivat jo varattuina ja kiinankielinen opetusmateriaali kulki mukana. Sinä kesänä sairastin syvän laskimotukoksen e-pillereiden käytön seurauksena. Syvä laskimotukos oli niin hankala, että se torppasi ulkomaankomennukseni – en saanut lentolupaa. Olin jo ehtinyt jakaa maallista omaisuuttani sisaruksille, serkuille, kierrätyskeskukseen. Yhtäkkiä jouduinkin jäämään kotiin. 

Sinä syksynä tein töitä ja väänsin opinnäytetyötä. Tein töitä viikon jokaisena päivänä. Painajaiset palasivat. Ne olivat voimakkaampia kuin aikaisemmin. Mieli muuttui mustaksi. Päivä päivältä mustemmaksi. Masennus kietoi verkkoaan ympärilleni yhä tiukemmin. Kiersin ympäri Suomea puhumassa työkseni toivosta, mahdollisuuksista ja ihmisarvoisesta elämästä. Lopulta en enää itse uskonut siihen, mitä luennoin. Itkin ja kapinoin. Miten olisin voinut uskoa? Tuntui siltä, että elämä roiskii naamalle ainoastaan kämmenenkokoisia räntäriekaleita kerta toisensa jälkeen. Siltä, että kaikki omat pyrkimykset hyvään elämään onnistuvat joltain muulta, mutta eivät minulta. Minä koin, että epäonnistun aina. Että jostain väkivaltakokemukset tunkevat läpi aina. Minusta tuntui, että minä en ikinä pääse niiden ulottumattomiin. Minusta tuntui, että ne hukuttavat minut. ja että en enää kestä.

Oli marraskuinen ilta. 

Olin yksin kotona. Kauniissa kodissa, johon olin vasta muutamia viikkoja aikaisemmin muuttanut. Kynttilät loistivat. Keittiön pöydällä oli kasa ruskeita pieniä pillereitä ja kasa valkoisia pillereitä. Minä istuin keittiön pöydän äärellä ja kirjoitin. Sitä mustaa, jota sielu tuntui olevan täynnä. Kirjoitin:

”Katsovat, kuin muka tietäisivät

mille minusta tuntuu.

[eivät voi tietää, enkä minä halua kertoa]

Miten sanoitetaan se,

kun toivo hiipuu olemattomiin

kuolee

lakkaa olemasta?

Miten puetaan sanoiksi se kipu ja suru

joka on värittänyt mustaksi

minut hiuksista varpaankynsiin?”

Kirjoitin myös näin:

” niin paljon kipua

ettei siihen ole olemassa

sanoja”

Kasasin pillerit, reilusti toista sataa, kämmenelleni ja annoin mennä. Tiskasin, puin päälleni ja lähdin ulos. Kävelin  pimeässä tähtitaivaan alla.

Jossain vaiheessa alkoi viluttaa. Itkettää. Vaikka kuinka halusin antaa periksi kivulle ja surulle, en olisi halunnut luovuttaa elämää. Vaikka halusin vaan kivun loppuvan, en olisi halunnut antaa sille periksi. Osa minusta ymmärsi, että se, että minä nyt kuolisin, tekisi väkivallan tekijöistä voittajia. En voinut antaa heidän voittaa.

Jossain vaiheessa olen soittanut hätäkeskukseen. Jossain vaiheessa olen istunut kivetykselle ja havahtunut siihen, että ambulanssi on vierellä. Sen jälkeiset muistikuvat ovat hämäriä. Shokkihuoneessa joku läpsii poskille ja käskee niellä letkua. Muistan sen tehneen kipeää. Mahahuuhtelusta en muista mitään, enkä siitä, että minut on siirretty teholle.

Teholla muistan heränneeni paniikissa. On sanottu, että olen kiinni monitoreissa, ja olen nukkunut pitkään ja että vanhemmilleni on ilmoitettu. 

Seuraavan kerran havahdun, kun Setä Psykologi seisoo vuoteeni vieressä huolestuneen näköisenä. Sanoo alkavansa heti järjestellä osastopaikkaa.

Sanovat, että selviämiseni on jälleen yksi ihme. Että niin suurella pillerimäärällä tämänkokoiselle naisihmiselle olisi pitänyt käydä huonosti ja että elossa säilyminen on ollut minuuteista kiinni. Teholta minut siirretään sydänvalvontaan muutamaksi päiväksi. Äiti tulee käymään. En halua katsoa silmiin. Äidin tuskan näkeminen repii sydäntä riekaleiksi. Itkemme molemmat. Saan puhelimeni, siellä on viesti veljeltäni. Vain kaksi sanaa. ”Rakas AnLottanen!”

Sydänvalvonnasta siirryn suoraan yleissairaalapsykiatrian osastolle. Siellä minut ottaa vastaan tuttu hoitaja, joka halaa ja sanoo: ”Mitä jos yritettäisin löytää sellaisia keinoja, jotka olisivat vähemmän vaarallisia?”

Tänään vietetään itsemurhan tehneiden muistopäivää. Ympäri Suomen kynttilät syttyvät hautausmailla, niin monissa kodeissa. Monet sydämet ovat vieläkin vereslihalla ja riekaleina ikävästä, epätietoisuudesta ja kaipauksesta. Minunkin perheessäni se oli pelottavan lähellä. 

Vaikka en voi sanoa tietäväni, mille elämänsä itse päättävistä on varmasti tuntunut tai mille tuntuu hänestä, joka tänään miettii itsemurhaa ainoana helpotuksena omaan tilanteeseensa, voin sanoa tietäväni, että tilanteet voivat muuttua. Ne voivat parantua. Vaikka nyt olisi kuinka mustaa tahansa, niin huomenna, ensi viikolla ensimmäiset valonsäteet voivat murtautua pimeän läpi. 

Minä yritin liian kauan selvitä yksin. En kehdannut myöntää sitä, että en jaksa enkä selviä. Avun vastaanottaminen ei tee kenestäkään heikkoa, päinvastoin. On rohkeutta pyytää apua – ja pystyä ottamaan sitä vastaan.

Hävettääkö minua? Ei. Toipumiseni alkoi ymmärrettyäni, että elämä ei anna meille ainoastaan sen vertaa, mitä jaksamme kantaa, vaan joskus ihan liikaa. Ja siitä selviämiseen on lupa saada kantoapua.