kasvatuskumppanuudesta

Olen varmasti monen silmissä tiukkapipoinen nillittäjä. Mutta olen muutakin.

Kasvatuskumppanuus on minulle äärettömän tärkeä asia. Ajattelen, että ilman sitä lapsen varhaiskasvatus ei toteudu. Ei toimi. Kasvatuskumppanuus on jotain, mitä pitää harjoitella. Mitä pitää ruokkia hyvällä. Ja mitä pitää voida arvioida.

Kasvatuskumppanuus on sitä, että kuuntelen vanhempia. Aamulla lasta tuodessa ja iltapäivällä hakiessa. Jos vanhempi näyttää yhtä väsyneeltä kuin viime viikolla, saatan kysyä, kuinka hän jaksaa. Miten kotona voidaan. Löytääkö hän riittävästi apua ja tukea. Välillä nimittäin on niin, että väsyneenä ei edes ymmärrä pyytää apua. Tämänhetkinen sosiaalipalvelulaki mahdollistaa sen, että lapsiperheiden kotipalvelua on saatavilla jokaiseen kotiin eikä sen saamiseen vaadita lastensuojelun asiakkuutta. 

En minä tiedä, mille tuntuu valvoa kolmatta vuotta. En minä tiedä sitäkään, mille tuntuu tahkota päivästä toiseen kotoa tarhaan ja tarhasta töihin ja töistä tarhaan ja tarhasta kotiin. Toivoisin, että tietäisin. En toivo mitään muuta. Mutta vaikka en omakohtaisesti tiedäkään, ei se tee minusta huonompaa kasvattajaa kuin lapsellinen. Eikä parempaa.

Kasvatuskumppanuuteen kuuluu se, että perhe saa kuulla lapsen päivästä – muutakin, kuin sen, että on nukuttu ja syöty. Vanhemmat ovat oikeutettuja kuulemaan sen, mitä tänään on oivallettu ja opittu (näitä kirjataan ylös ja lapsia havainnoidaan päivittäin), mistä on erityisesti pidetty ja millaisia leikkejä leikitty. Hakutilanteissa pidän tärkeimpänä sitä, että lapsen läsnäollessa kerrotaan positiivisia asioita – sellaisia, mistä lapsi saa positiivista vahvistusta omalle kasvulleen ja kehitykselleen. Myös vanhemman on tärkeää saada kuulla, missä lapsi on hyvä. Joku viisas on jossain sanonut, että jokaista negatiivista palautetta kohti pitäisi saada viisi positiivista, jotta tasapaino säilyisi. 

Kasvatuskumppanuuteen kuuluvat vasu-keskustelut. Niissä kysyn AINA kolme ”virallisen vasupaperin” ulkopuolista kysymystä. Ensimmäiseksi, kysyn mistä vanhempi lapsessaan iloitsee. Se kertoo minulle, miten rakkaudellisesti vanhempi katsoo lastaan.Sitten kerron vanhemmalle, mistä lapsi hänessä iloitsee. Haastattelen lapset ennen vasua ja lapset kertovat innoissaan, miten äidin syliin voi aina mennä tai miten isän kanssa on ihan parasta touhuta. Moni vanhempi yllättyy kuullessaan lapsen vastaukset. Positiivisesti siis. Toiseksi kysyn sitä, millainen äiti tai isä on vanhempana. Kolmanneksi kysyn (jos vanhempi on parisuhteessa) sitä, mitkä asiat parisuhteessa kannattelevat vanhemmuutta ja kolmanneksi sen, miten me voisimme vanhemmuutta tukea. Esimerkiksi jos toinen vanhempi tekee reissutyötä, niin silloin voimme myös päivähoidossa muistuttaa lasta (positiivisesti) siitä vanhemmasta, joka on poissa. Ehdottaa esimerkiksi vanhemman kuvan laittamista oman kaapin oveen siten, että lapsi näkee kuvan aina kaapilla käydessään. 

Kasvatuskumppanuuteen kuuluu myös se, että on lupa puhua huoliasioista myös vanhemmille. Ohjata avun äärelle. Pitää lapsen etu ykkösenä.

Koskaan en mollaa vanhempia lapsille. Tai arvostele. En. Enkä lapsia vanhemmille. Joskus joudun keskeyttämään vanhemman puheen lapsen läsnäollessa, jos vanhempi jatkuvasti leimaa lasta ’niin hankalaksi, vaikeaksi ja ärsyttäväksi’. Aikuisten asiat ja harmitukset pitää pystyä puhumaan aikuisten kesken, ei lasten läsnäollessa. Jos aamulla lapsella ja vanhemmalla on ollut riitaa ja päivän aikana lapsi yhä uudestaan kertoo meille, miten rakas tämä vanhempi kuitenkin on ja kuinka kurjaa on olla, kun loukkasi, niin kyllä me hakiessa kerromme tämän vanhemmalle. Moni riita sovitaan viimeistään hakutilanteessa ja kotiin lähdetään sydän kevyempänä. Jos lapsi päivän aikana kehuu vanhempaansa tai kertoo, miten ”maailman rakkain se on”, niin nekin kerrotaan. Koska ne vahvistavat vanhemmuutta.

Vaikka olenkin tiukkapipokukkahattutäti, niin kyllä minun rinnassani aidosti sykkii lämmin sydän. Ja se sydän yrittää toimia sekä lasten että perheiden parhaaksi. Ihan joka ikinen päivä. (Ja salaa se kadehtii ihan jokaista, jolla on lapsia. Ihan joka ikinen päivä.)

Puheenaiheet Vanhemmuus Ajattelin tänään

nillitystä

Takana on rankka viikko. Useammat itkupotkuraivarit ja muutamia mustelmia. Nyt tekee mieli nillittää.

Miten toivoisin, että kotona lapsia opetettaisiin sietämään pettymyksiä! Lapsi ei voi saada kaikkea, mitä haluaa. Eikä lapsi saa päättää kaikesta. Ainakaan minun logiikkani mukaan. Aikuisen tehtävä ei ole olla lapsen paras kaveri. Aikuisen tehtävä on olla aikuinen ja kasvattaja. Siihen pakettiin kuuluu rajojen asettaminen, niissä pysyminen ja myös pettymysten tuottaminen. 

Mitä tulee ruutuaikaan, niin siitä voisin tehdä opinnäytetyön. 3-vuotiaan ei todella tarvitse viettää tabletin ääressä muutamaa tuntia päivittäin. Ei tarvitse. Ei ole olemassa mitään, millä sen voisi perustella. 5-vuotiaan ei tarvitse osata ladata itselleen GTA:ta tai mitään muutakaan K-18- materiaalia. 

Ja tästä oivalla aasinsillalla ikärajoihin. Ikärajat on laitettu peleihin ja elokuviin lapsen suojelemiseksi. Ei siksi, että joku tyyppi olisi halunnut olla kusipää ja kieltää lapsilta (ja aikuisilta) kivan kokemuksen, vaan siksi, että niillä pyritään suojelemaan lapsen psyykettä. Lapsi on herkkä. Lapsen mieli on herkkä. Lapsen psyyke ei osaa käsitellä valmiina annettua materiaalia samalla tavalla kuin esimerkiksi luettua tarinaa. Ei lasta tarvitse karaista pahaa maailmaa vastaan näyttämällä pahoja elokuvia. Kyllä elämä huolehtii siitä, että jokainen joutuu kasvamaan. Aikuisen tehtävä on suojella lasta ja lapsuutta ja sitä, että lapsi ei joutuisi liian nopeasti kasvamaan. Ei ole oikein näyttää leikki-ikäiselle K-9- elokuvia tai viisivuotiaalle Bondeja ja Taru Sormusten Herroja. Lapsen altistaminen väkivalta- ja kauhuviihteelle on tietoista vahingontuottamista. Ja se on väärin.On eri asia lukea viisivuotiaalle esimerkiksi Tolkienia kuin näyttää se elokuvana. Lapsi kuvittelee kirjan mielessään ja monesti se on paljon väkivallattomampi ja kauhuttomampi kuin aikuisille tehty versio. 

Jos minä saisin päättää, niin yhdessäkään päiväkodissa (tai kodissa) ei vietettäisi Halloweeniä. Kauhussa ei ole mitään hienoa. Ei mitään loistetta, ei mitään hauskaa. Kauhu on jotain, mikä vaurioittaa. Lamaa. Jättää jälkiä. Elämässä on ihan riittävästi kauhistuttavia asioita ilman, että niitä pitää lapsille tietoisesti lisätä tai tyrkyttää. Lapsi ansaitsee saada turvallisen lapsuuden, jossa ei tarvitse pelätä. Moni aikuisen mielestä hauska juttu ei tunnu lapsesta hauskalta. Moni aikuinen muistaa lapsuudestaan niitä kauhukokemuksia, kun vanhemmat pelottelivat tai kun on säikähtänyt todella kovasti jotain. Harvemmin niissä on mitään kovin hohdokasta ja hauskaa. Lähinnä kiusaantunut olo siitä, että itseä pelotti tai että meinasi itkettää.

Mikä siinä on niin vaikeaa? Siinä, että omalla toiminnallaan turvaisi lapsen kasvua ja kehitystä. Loisi turvallisen ympäristön kasvaa ja olla. Antaisi lapsen rauhassa olla lapsi. Pieni, välillä avuton. Ohjaisi kohti hyvää. Kannustaisi, rohkaisisi. Ei pelottelisi tai altistaisi väkisin millekään sellaiselle, mikä ei ole lapsen edun mukaista.

 

 

Työ ja raha Vanhemmuus Työ