miten jaksan?

Mennessäni tänään töihin ensimmäinen nyyhkijä tuli vastaan jo tuulikaapissa. Sylissä itku laantui ja viisivuotias sanoi itkeneensä, koska en ollutkaan töissä. Tulinkin vasta välivuoroon. ”Mä koko yön ootin et tulis aamu ja mä pääsisin päiväkotiin. Täällä on niin hyvä olla.”

Aamupalalla pienet, puuroiset sormet hipelöivät hihaani. ”AnLottanen, kiva kun sä tulit mun viereen.” 

Ulkona rakettikeinuvauhteja antaessani takana on jono. Pienet jalat tassuttavat perässä seuraajohtajaa, minusta tuntuu ihan Hamletin pillipiiparilta. Puskan takana odotellaan salapiilossa, että eteinen tyhjenee pienistä. Jännitys on käsinkosketeltavaa ja pienet kehot pakkautuvat yhä tiiviimmin liki.

Lounaalla keräilen lautaselleni ”annettuja” mustamakkaran palasia ja keräilen lapsen kanssa lattialle lentäneitä välineitä. Eteisessä rauhoitellaan itkupotkuraivareita, pieni istuu sylissä ja sätkii, potkii, huutaa ja kiljuu. Minä pidän lasta sylissä, silitän selkää ja kuiskutan korvaan. Lapsi rauhoittuu kuin taikaiskusta. ”Tykkääkkö ihan vaamasti?”, hän kysyy. Kun silitän itkumärkiä kasvoja, katson silmiin ja sanon tykkääväni, lapsi painaa päänsä rintaa vasten, huokaa syvään ja kuiskaa: ”Niin määkin. Ihan hiiveesti. Susta.”

Nukkarissa silitän uneen. Koti-ikävämahakipu laantuu silitykseen ja helliin sanoihin. Kiukku kaikkoaa jalkojen silitykseen. Pyöriminen lakkaa, kun käsi lepää selän päällä. Sanon: ”Hyviä unia, söpöt höpöt.”

Välipalalla viisivuotiaat tulevat viereen. Yksi istuu syliin, loput viereen. Luetaan yhdessä kirjaa. Osa lähtee jo kotiin. Hymyilyttää. Kun äiti sanoo, että on tainnut olla hyvä päivä, lapset vastaavat: ”Joo, koska me ollaan AnLottasen höpöjä söpöjä.

Lähtiessäni töistä saan vielä märän, vihertävänkeltaisenkukertavan räkäisen pusun poskelle. ”Mä tukkaan susta. Sä oot mulle lakas.”

Näin jaksan.

 

Hyvinvointi Mieli Työ

ensimmäinen keskenmeno

Ensimmäisestä keskenmenosta on nyt viisi vuotta. Raskaus ylipäätään oli yllätys, vaikka keho olikin antanut monia vinkkejä. Alkuraskauden pahoinvointi oli voimakasta. Eikä sitä meinannut ihan oikeasti ymmärtää, että meille olisi tulossa vauva. Oltiinhan sitä toivottu ja siitä puhuttu. Ihmismieli on kummallinen. Miten sitä voi muutaman viikon aikana muodostaa valmiin elämän synnytyksineen, ristiäisineen, tarhaan lähtöineen ja ylioppilasjuhlineen! Muodostaa valmiiksi kaikki ne toiveet, haaveet, ilot ja surut, joita on aina kantanut sydämessään. Kauniita toiveita, helliä unelmia. 

Myllerryksestä toiseen. Onnen huumasta repivään suruun. Siinä vaiheessa, kun makasin puolialasti kylmässä huoneessa ja  lääkäri sanoi, että kohdussa ei ole elämää, sydän jätti lyönnin välistä. Ja siinä vaiheessa Mies otti kädestä. ”Kulta, me selvitään tästä kyllä.” Minusta tuntui, että ei selvitä. Että ei voida selvitä. Minusta tuntui, että minä petin hänet. Vein häneltä pois sen, mitä hän kaikkein eniten on toivonut. Siltä minusta tuntui.

Kertaakaan ei arvostellut. Soimannut. Etsinyt syyllistä. Kertaakaan ei yrittänyt selittää kipua pois. Surua pois. Sen sijaan piti lähellä. Silitti uneen. Halasi paljon. Antoi luvan olla heikko. Yhdessä itkettiin, yhdessä surtiin. Puhuttiin paljon. Tuntui siltä, että siitä huolimatta olen edelleen rakas.

—–

Välillä olen miettinyt sitä, rakastaako vielä – oikeasti. Vaikka tämä keho on niin monta kertaa pettänyt, kääntynyt vastaan. 

Tänään, iho ihoa vasten köllittiin sylikkäin. Raukeina. Mies silitti olkaa, hiuksia. Suuteli hellästi. Ja taas tiesin: rakastaa. Minua. Minuna.

Ensimmäisestä keskenmenosta on kuljettu pitkä, pitkä matka. Meiksi.

Sylissä ajattelin: tulkoon mitä vaan. Mitä vaan. Minulla on vierellä rakas, jolle niistäkin huolimatta riitän. Kelpaan. Minulla on vierellä rakas, joka kaikella voimallaan on valmis kulkemaan vierellä mustistakin mustimpien läpi.

 

 

Suhteet Rakkaus Mieli Raskaus ja synnytys