Oppimisalustalla ryhmäläiset kirjoittelevat tutustumisketjuun itsestään. Jokainen on äiti ja puoliso. Jokaisella on enemmän kuin 2 lasta. Kyyneleet kihoavat tahtomatta silmiin niin, että kirveltää.

Olen lykännyt oman viestini lähettämistä viikon. Olen yrittänyt miettiä, kuka minä olen? Mitä minä siihen laitan? Tämänkö?

”Hei, olen AnLottanen. Olen rautainen sosiaalialan ammattilainen; työurani olen tehnyt niin nuoriso- ja kansainvälisyystyössä, seurakuntatyössä sekä varhaiskasvatuksessa. Tällä hetkellä työskentelen lastentarhanopettajana, hämmästelen ja ihmettelen elämää ihanan vilkkaan ja vauhdikkaan lapsiryhmän kanssa. Jokainen päivä töissä on seikkailu. Joka päivä on mahdollista oivaltaa, oppia – ja rakastaa. 

Asun luonnonkauniilla alueella. Rakastan luonnossa liikkumista, nuotion ritinää ja savun tuoksua, sadepisaroiden ropinaa, värikkäitä villasukkia ja runokirjoja. Kodissani on paljon kynttilöitä ja mitä erinäisempiä soittimia. Rentoudun musiikkia soittaen tai kuunnellen ja haluaisin olla parempi viherpeukalo.

Perheeseeni kuuluu neliraajahalvaantunut aviomies, säännöllisesti vierailevat sisarusten lapset sekä kummilapset.  Ja liuta enkelilapsia. Yhtään emme ole saaneet valmiiksi. Lapsettomuushoidot ovat tällä hetkellä tauolla ja niitä ehkä jatketaan ensi keväänä. En tiedä, mitä vanhempana eläminen on. En tiedä sitäkään, miltä ruuhkavuodet tuntuvat tai miten lapsiperhepalvelut mahdollistavat toisen vanhemman opiskelun. Sen tiedän, että vanhemmuus on sitä, mitä elämältä kaikkein eniten toivoisin. Koskaan en ole toivonut mitään muuta yhtä kovasti kuin sitä, että saisin olla äiti. En tiedä, saanko siihen ikinä mahdollisuutta. Suru siitä kulkee sielussani joka päivä. Se värittää sen, mitä teen ja miten olen, vaikka kuinka koittaisinkin sitä peitellä.

Opinnoilta odotan uusia työkaluja omaan pakkiini. Ehkä uusia polkuja myös ammatillisesti. Tulevaisuudessa haluaisin tehdä kouluttajan tai asiantuntijan töitä kuitenkaan jättämättä perustyötä kokonaan.

Tullaan tutuiksi!”

Niin. Mitä minä siihen laitan?