Törmäsin kommenttikentässä ajatukseen, että etenen liian nopeasti. Tartun tähän.

On totta, että olen ollut naimisissa. Yhteiseloa kesti 8 vuotta. Enkä siinä ajassa oppinut näkemään kaikkia varoitusmerkkejä. Itse asiassa alkuvuodesta paljastui jotain sellaista, mitä en olisi uskonut todeksi villeimmissä kuvitelmissanikaan. Olimme seurustelleet kolme kuukautta ennen kuin menimme kihloihin. Häitä vietettiin vuoden päästä kihlajaisista. Mutta vei kahdeksan vuotta ennen kuin tulin rytinällä alas ja jouduin tekemään päätöksen siitä, pelastaudunko itse vai uppoanko mukana. 

Uudessa suhteessa olen ollut kohta 9kk. Tänä aikana on asuttu yhdessä. Eletty arkea. Oltu paljon alkeellisissa mökkioloissa ja luonnossa. Tultu ilman ennakkosuunnitelmia raskaaksi ja sitten menetetty raskaus. Pelätty toisen menettämistä. Yksi järjellinen syy tälle virallistamiselle on se, että olisimme olleet valmiita ottamaan lapsen osaksi perhettämme. Ja jos kerran olisimme olleet valmiita sitoutumaan lapseen, niin miksi sitten emme toisiimme? 

Kyse on myös luottamisesta. Kun on saanut siipeensä, niin osaa katsoa ihmisiä eri tavalla. Se, että olen oppinut nukkumaan vuosikausia kestäneen unettomuuden jälkeen, on ollut yksi suuri tekijä luottamuksen syntymisessä. On ollut niin hyvä ja turvallinen olo, että olen voinut olla vahtimatta ja olen oppinut nukkumaan. Traumatausta ei missään vaiheessa ole ollut mikään iso juttu, mutta toinen on huomioinut sen sanoittamalla toimintaansa ja kysymällä paljon minun ajatuksiani, tuntemuksiani ja oloani.

Edellistä liittoani olen setvinyt vuosien aikana terapiassa. Ja ennen eropäätöstä olin jo selvillä vesillä. En ole koira, joka jatkaa paskakuopalta eteenpäin katsomatta taakseen. Edellistä liittoani ei voi sanoa paskakuopaksi. Siinä oli myös paljon hyvää. Mutta sitä, miten olen sitä käsitellyt ja ruotinut, en aio avata. 

Tiedostan sen, että kumpikin meistä tuo tähän  uuteen suhteeseen oman elämänhistoriansa. Kummallakin on elettyä elämää. Hyviä ja huonoja kokemuksia. Mutta ne eivät määritä sitä, miten tämä suhde onnistuu tai epäonnistuu. Ne tiedostetaan ja ehkä isoimmat karikot osataan myös kiertää. Ja ehkä kummallakin on myös nyt enemmän elämänkokemusta ja näkemystä kuin ensimmäisellä kerralla. 

Mikä sitten on oikea aika? Voisiko se olla silloin, kun toisen kanssa on hyvä olla? Kun aamulla herää kiitollisena siitä, että saa herätä juuri tämän ihmisen vierestä? Kun kaikki tuntuu järjestyvän kuitenkin parhain päin? Kun on turvallista ja helppoa olla, myös silloin, kun ei näytä fiksulta ja filmaattiselta? Kun on hyväksytty kaikkine elämänkokemuksineen juuri sellaisena kuin on ilman mitään pakkoa muuttua? Ja kun ei tarvitse pelätä eikä korjata toisessa yhtään mitään. 

Koska on oikea aika? Silloin, kun se tuntuu siltä. Sydämessä. Silloin, kun ei ahdista eikä pelota. 

Meidän oikea aikamme on nyt. 

Uusi alku. Uusi mahdollisuus.