Lily

..ja vaikka vaeltaisin pimeässä..

..ja vaikka vaeltaisin pimeässä..
anlottanen

rakkaus ei ole hävinnyt mihinkään

Mies ehdotti perjantaina, että mentäisiinkö ulos. Siis ihan aikuisten oikeasti ulos. Kahdestaan.

Edellisen kerran olemme olleet ulkona kahdestaan…ööö…ennen turvotuksia ja painehaavoja.. varmaan vuonna 2013. Siis ihan oikeasti. Tähän ei lasketa sukujuhlia eikä grillaamista takapihalla, vaikka ulkona ollaan silloinkin syöty.

No eilen me lähdettiin. Ulos. Syömään. Laitoin tukkaa, meikkasin. Pistin mekon päälle. Mies katsoi pitkään ja sanoi: ”Sä olet kaunis!” Jo sillä hetkellä minun iltani oli ihan täydellinen.

Taksilla kaupunkiin ja syömään. Ruokapaikka oli ihanan hämyisä ja tunnelmallinen. Ruoka oli hyvää, mutta seura parasta. Hivelsin kättä. Katsoin silmiin. Silmissä tuikkivat ne ihan samat tähdet, jotka aikanaan veivät minulta jalat alta. Kasvoilla se sama hymy, joka valaisi koko tilan. Ja käsissä se hellyys, jota en voi selittää. Se, joka tuntuu ihan äärettömän hyvälle ja turvalliselle. Kutittaa vatsanpohjassa ja saa sielun helisemään ilosta.

Ihan sama, vaikka oltaisiin oltu Hesellä. Tärkeintä oli se, että oltiin yhdessä siellä. Kahdestaan. Vastapäätä. Puhuttiin ihan arkisista asioista. Naurettiin. Illan pimentyessä viivyttiin vielä terassilla ja juotiin yhdet. Kesän viimeinen mojito maistui auringon laskiessa maailman parhaalta, koska sain jakaa sen kaikkein rakkaimman kanssa. 

Taksia odotellessa halailtiin. Pussailtiin. Ohikulkevat ihmiset hymyilivät meille. Se ei ollut sellaista säälihymyä vaan ilohymyä. Niin monesti on kourinut sydänalaa, kun on joutunut ihmisten katseiden kohteeksi. Arvostelun kohteeksi. Siitä, että puoliso istuu pyörätuolissa. Mutta nyt tuntui, että meidän onni ja rakkaus näkyi muillekin. Ja muut reagoivat siihen hymyillen. Se tuntui ihan äärimmäisen hyvältä. 

Yöllä miehen nukahdettua silittelin pitkään selkää. Kyyneleet valuivat silmistä ja kastelivat tyynyn. Tuntui niin onnelliselta. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, hankalien terveysongelmien ja niiden painehaavojen jälkeen ollaan tässä. Niin hyvässä kunnossa, että voidaan lähteä yhdessä ulos. Tehdä yhdessä asioita. Iloita toinen toisistamme. 

Mikä valtava kiitollisuus.

Rakkaus ei ole hävinnyt mihinkään. 

 

Avainsanat: , ,
Suhteet Rakkaus Mieli
anlottanen

miten meni viikko (noin niinku omasta mielestä)?

TGIW! To-del-la. 

Koko viikon aamuvuoroa tehneenä voin sanoa, että olipa kooma. Joka aamu töihin 6.30, herätys 4.45. Vähäiset unet, järkyttävä sijaishärdelli töissä. Omat ja lainalapset. Liikaa muistettavia asioita. Liian monta vetovastuuta (siis ihan koko viikko) ja liian monta aloituskeskustelua. Mitä siitä seurasi?

  • Pissitin lapsia ja avustin pukemaan ulos. Yksi vastarannankiiski ei halunnut millään pukea. Täti auttaa. Riisutaan ja puetaan. Lapsi katsoo silmät suurina ja vähän hämillään, ei puhu mitään. Viereen tulee toinen lapsi, joka näyttää vähintään yhtä hämmentyneeltä ja kysyy: ”Miksi sä puit tolle mun vaatteet?” NiinPÄ. Opetus: hiero unihiekka silmistä ja varmistu lapsen henkilöllisyydestä ennen kuin autat.
  • Kilisytin pihalla siivouskelloa. ”Siivotaan!” Lapset lopettivat hipan. Yksi huusi keskeltä pihaa, että mitä. Minä huudan, että lelut. Monta huutaa, että ei täällä ole leluja, kun tänäänhän on vaan pelattu pihapelejä. Opetus: juo kuppi kahvia ennen ulkoilua ja ennen siivouskelloa vilkaise, mitä todellisuudessa on pihassa.
  • Menin nukkariin kirja kainalossa. Peittelin, silitin. Laitoin cd:n paikoilleen. Istahdin nojatuoliin. Vartin lukemisen  päästä sijainen tulee hieman nolona sisään. ”Anteeksi, mutta sun olis ehkä pitänyt olla siellä viikkopalaverissa…” Opetus: katso kalenteria.
  • Menin pienten nukkariin valvomaan. Yksi lapsista piti herättää aikaisemmin. Silittelin ja maanittelin hereille. Lopulta heräsi. Ihan väärä lapsi! Oikea koisi makeasti alasängyssä. Väärän lapsen takaisin nukuttaminen olikin haaste! Opetus: vieraassa nukkarissa tsekkaa aina lapsen nimi sängyn päädystä.
  • Pääsin töistä. Lähdin autolle. Autolla huomasin, että avaimet puuttuu. Takaisin sisälle. Välipalalaiset olivat ilahtuneita nopeasta paluusta. Avaimet mukaan ja takaisin autolle. Autossa huomasin, että puhelin puuttuu. Takaisin sisälle. Välipalalaiset ilahtuivat jälleen. Joku jo hihitti. Puhelin mukaan ja takaisin autolle. Autossa huomasin, että käsilaukku puuttuu. Takaisin sisälle. Välipalalaiset hirnuivat tässä vaiheessa. ”Niin, aina kun lähtee jonnekin niin kannattaa tarkastaa, että kaikki on mukana.” Mikä konkreettinen tapa opettaa se lapsille! Opetus: pidä omat kamat kassissa ja kassi hollilla. Laita puhelimeen muistutus, että ”ota kassi” ja pidä puhelin taskussa.
  • Pihalla katseltiin lintuja. ”Kato, kotka!”, sanoi yksi. ”Harakka”, minä korjasin. ”Varis”, korjasi viisivuotias. ”Mä näin ton eilen lintukirjassa. Pitäiskö sun pestä sun lasit?” Opetus: Älä luule, katso. Ja pese ne lasit.

Että TGIW. Täti lepää vähän ja lähtee ylihuomenna uuteen nousuun, vielä 3 päivää aamuja. Jännä nähdä, mitä ensi viikko tuo tullessaan. Ehkä vähän liiankin jännä.

Avainsanat: , ,
Suhteet Oma elämä Työ