Tänään se oli. Kesän paras päivä. Niin ihana, että itketti.

Käytiin Miehen kanssa asioilla kaupungilla. Istuttiin vierekkäin. Auringossa. Minä ja Mies. Siinä. 

Kyyneleet tulivat silmiin. Onnesta. Siitä, että Miehen kunto on taas niin hyvä, että pääsee autoon ja autosta pois. Siitä, että saatiin istua vierekkäin omassa autossa. Ajella kotimatkalla uusilla asuinalueilla, ihmetellä taloja ja miettiä, millaisia ihmisiä niissä asuu. Ajatella! Jos joku olisi viisi vuotta sitten sanonut, että tämä on kesäni paras päivä, niin olisin varmaan nauranut. Miten itsestään selvänä sitä pitää monia asioita – terveyttä, rakkautta, parisuhdetta! Ymmärtääkö niistä aina edes kiittää? Minä olen harjoitellut sitä ja huomannut, että suurimmat kiitoksen aiheet ovat monella mittapuulla kaikkein pienimpiä. 

Kyyneleet tulevat silmiin vieläkin. Onnesta. Siitä, että en ihan oikeasti tarvitse miljoonakotia tai uusinta Audia ollakseni onnellinen. Minulle riittää tämä hetki. Mies tuossa vieressä. Nuo maailman lempeimmät kädet. Suloisin hymy. Se, että istutaan autossa vierekkäin ja voin tarttua käteen. Se on sellainen ihme, onni. Ei siitä voi kuin kiittää.

”En toivo sinulle, että jossakin metsäpolulla kohtaisit valkean kauriin tai kuninkaanpojan, tai haltijattaren, joka tekisi sinut rikkaaksi. 
Vaan että sinulla olisi silmät joilla huomaat, kun sinua vastaan tulee tiellä ihme. 
Sillä ihmeisiin ei tarvita satuja, vaan silmät ja sydän, joka ymmärtää kiittää ihmeestä.”