Näin viime yönä pahaa unta. Siinä unessa olin jälleen alakoululainen. Heräsin kauhuun ja käperryin tiiviimmästi Miehen kylkeen.

Olen kasvanut perheessä, jossa meitä lapsia on aina rakastettu. Meille on opetettu, että jokainen ihminen on yhtä arvokas huolimatta mistään ulkoisista seikoista. Meille on opetettu, että jokainen ihminen on lähimmäinen ja lähimmäisiä tulee kohdella hellästi. Tällä maailmankuvalla varustettu pieni koululainen joutuikin sitten elämänsä pyöritykseen koulumaailmassa.

Olen kasvanut lapsuuteni kohtuullisen pienessä tehdasyhteisössä, jonka aatemaailma on ollut Neuvostoliittoakin punaisempi. Ensimmäiseltä koulupäivältä muistan sen, että en osannut ainuttakaan työväenlaulua ja sen johdosta minut työnnettiin kumoon. Juoksin itkien kotiin. Iltalauluksi en halunnut kuulla Levon hetki nyt lyö vaan jonkin punaisen laulun.

Ensimmäisestä koulupäivästä se alkoi. Helvetti. Luokallani oli vain muutama lapsi, joiden vanhemmat eivät olleet tehtaalla töissä. Minä olin yksi heistä. Vaikka olen kantasuomalainen, olen koko kouluikäni elänyt tekemisissä rasismin  kanssa. Mitä muuta se syrjintä olisi? Eristämistä, syrjimistä. Synttäreille kutsumatta jättämistä, koska en ollut yksi niistä. Leikeistä ulos rajaamista, koska en ollut yksi niistä. Repun hajoittamista. Kirjojen repimistä. Vaatteiden piilottamista, kengännauhojen irroittamista, vetoketjujen hajottamista. Nipistelyä, raapimista. Tönimistä. Huutelua. Haukkumista. Pilkkaamista. Lyömistä, kaikkein kipein lyönti oli Suomen kartastolla takaraivoon – tuuperruin ja jouduin terkkarille. Pyörän kumien puhkomista. Pyörän ”takavarikoimista”. Pulpetin sotkemista, koepapereiden ruttaamista. Ruokalassa tarjottimen kaatamista. Ruokaan maidon sotkemista (olen allerginen). Kamppaamista kuralätäkköön. Järvessä uittamista vaatteet päällä. Vihapuhetta päivä toisensa perään. Olin ”saatanan keskustalainen”, ”perkeleen sikiö”, ”porvariperse”, ”vitun huora”, ”vajukki”. Paljon muutakin olin. 

Jos koko koulupäivä menee siihen, että joutuu varomaan sekä ilmassa sinkoilevia esineitä että sieluun sivaltavia sanoja, ei siinä paljon koulunkäyntiin jaksa keskittyä. Alakoulussa pärjäsin vielä hyvin. Lapsuuden into oli kova ja meillä oli ihana opettaja, joka jaksoi pitää puoliani ja rohkaista yrittämään. Aatteelliselle ilmapiirille hän ei mahtanut mitään. Yläkouluun siirtyminen oli aivan kamalaa. Luokka oli pieni, meitä oli vaan 12 ja lisäkseni 2 tyttöä. Luokalle sattuivat kaikkein hankalimmat pojat. Sama meno jatkui. Olin jatkuvasti kipeä. Olen käynyt lukuisia kertoja ensiavussa lamauttavan mahakivun vuoksi. Uskon, että psyykkinen stressi kävi ylivoimaiseksi ja keho petti. Toisaalta olin iloinen siitä, että olin kipeä, toisaalta paluu sairastelun jälkeen oli vielä pahempaa. Paluu tuntuikin ”vitun lintsarilta”. 

En jaksanut opiskella. Yritin. Kokeet menivät huonosti. 

Olen edelleen vihainen opettajille. Vaikka luokkakavereita toruttiinkin, ei se johtanut ikinä mihinkään. Kotiin ei kukaan koskaan ollut yhteydessä. Enkä minä uskaltanut kertoa, koska pelkäsin, että kotiväelle, varsinkin pikkusiskolle voisi tapahtua jotain pahaa. Opettajat lohduttivat, että se menee ohi. Mutta mihin aatteet muuttuisivat? Vanhempia pitäisi muuttaa. Sitä, miten he puhuvat toisista ihmisistä lapsilleen. Mitä opettavat. Vanhemmilla on vastuu siitä, millaisen aatemaailman siirtävät jälkikasvulleen. Jos kotona vihataan kaikkea ja ylenkatsotaan kaikkea, mitä muuta lapsi oppii? Miten lapsi voi oppia rakastamaan, kunnioittamaan toisia, jos kaikki muut ovat roskaväkeä ja ”porvariperseitä”?

Lukioikäisenä olin todella väsynyt ja ahdistunut. Nukuin huonosti. Muisti huononi. Lukiossa sain ensimmäistä kertaa kavereita, jotka eivät ensimmäisenä kysyneet vanhempieni ammatteja. Lukiossa tuntui siltä, että ensimmäistä kertaa koko lapsuuteni aikana minä kelpaan ja riitän. Alisuoriuduin lukion, vuosia jatkunut henkinen ja fyysinen väkivalta purkautui valtavana väsymyksenä ja masennuksena. Lukioikäisenä otin kourallisen unilääkkeitä, että nukahtaisin. Ajattelin ihan oikeasti, että olisi parempi, jos olisin kuollut. On ihme, että kirjoitin ylioppilaaksi.

En tiedä, missä vaiheessa elämäni muuttui. Ammattikorkeakoulussa vähitellen huomasin, että en ole tyhmä. Että osaan. Että pystyn analysoimaan ja tuottamaan tekstiä. Ja pärjään opinnoissa. Nautin siitä, että saan oppia.

Haluaisin lähettää terveisiä lapsuuteni möröille. Niille, jotka ovat istuneet vankilassa tai olleet katkaisuhoidossa. Niille, jotka ovat pahoinpidelleet oman perheväkensä tai naapurinsa. Niille, joiden oma elämä on ollut aatemörköjen suppeuttamaa. Niille, jotka päättivät oman elämänsä haulikon piippuun tai köydenpätkään. Haluaisin sanoa, että minä selvisin. Teistä huolimatta minä selvisin. Selätin masennuksen. Sain ystäviä. Olen opiskellut itselleni kolme tutkintoa. Jokaisessa keskiarvo on ollut 4 tai yli. Jokaisessa opinnäytetyön arvosana on ollut 4 tai 5. Teistä huolimatta minä uskon edelleen ihmisiin. Siihen, että jokainen ihminen on lähimmäinen, jota tulee kohdella hellästi. 

Mikä onni. Minä voitin.

(Kohta alkavat koulut. Miten toivoisin, että yhdenkään koulunsa aloittavan tai kouluaan jatkavan ei tarvitsisi pelätä! Joutua kiusatuksi. Meillä aikuisina on vastuu opettaa lapsille, mikä on oikein ja väärin. Meillä aikuisilla on vastuu puuttua kiusaamiseen. Ettei yksikään elämä murenisi.)