lapsuuteni möröille

Näin viime yönä pahaa unta. Siinä unessa olin jälleen alakoululainen. Heräsin kauhuun ja käperryin tiiviimmästi Miehen kylkeen.

Olen kasvanut perheessä, jossa meitä lapsia on aina rakastettu. Meille on opetettu, että jokainen ihminen on yhtä arvokas huolimatta mistään ulkoisista seikoista. Meille on opetettu, että jokainen ihminen on lähimmäinen ja lähimmäisiä tulee kohdella hellästi. Tällä maailmankuvalla varustettu pieni koululainen joutuikin sitten elämänsä pyöritykseen koulumaailmassa.

Olen kasvanut lapsuuteni kohtuullisen pienessä tehdasyhteisössä, jonka aatemaailma on ollut Neuvostoliittoakin punaisempi. Ensimmäiseltä koulupäivältä muistan sen, että en osannut ainuttakaan työväenlaulua ja sen johdosta minut työnnettiin kumoon. Juoksin itkien kotiin. Iltalauluksi en halunnut kuulla Levon hetki nyt lyö vaan jonkin punaisen laulun.

Ensimmäisestä koulupäivästä se alkoi. Helvetti. Luokallani oli vain muutama lapsi, joiden vanhemmat eivät olleet tehtaalla töissä. Minä olin yksi heistä. Vaikka olen kantasuomalainen, olen koko kouluikäni elänyt tekemisissä rasismin  kanssa. Mitä muuta se syrjintä olisi? Eristämistä, syrjimistä. Synttäreille kutsumatta jättämistä, koska en ollut yksi niistä. Leikeistä ulos rajaamista, koska en ollut yksi niistä. Repun hajoittamista. Kirjojen repimistä. Vaatteiden piilottamista, kengännauhojen irroittamista, vetoketjujen hajottamista. Nipistelyä, raapimista. Tönimistä. Huutelua. Haukkumista. Pilkkaamista. Lyömistä, kaikkein kipein lyönti oli Suomen kartastolla takaraivoon – tuuperruin ja jouduin terkkarille. Pyörän kumien puhkomista. Pyörän ”takavarikoimista”. Pulpetin sotkemista, koepapereiden ruttaamista. Ruokalassa tarjottimen kaatamista. Ruokaan maidon sotkemista (olen allerginen). Kamppaamista kuralätäkköön. Järvessä uittamista vaatteet päällä. Vihapuhetta päivä toisensa perään. Olin ”saatanan keskustalainen”, ”perkeleen sikiö”, ”porvariperse”, ”vitun huora”, ”vajukki”. Paljon muutakin olin. 

Jos koko koulupäivä menee siihen, että joutuu varomaan sekä ilmassa sinkoilevia esineitä että sieluun sivaltavia sanoja, ei siinä paljon koulunkäyntiin jaksa keskittyä. Alakoulussa pärjäsin vielä hyvin. Lapsuuden into oli kova ja meillä oli ihana opettaja, joka jaksoi pitää puoliani ja rohkaista yrittämään. Aatteelliselle ilmapiirille hän ei mahtanut mitään. Yläkouluun siirtyminen oli aivan kamalaa. Luokka oli pieni, meitä oli vaan 12 ja lisäkseni 2 tyttöä. Luokalle sattuivat kaikkein hankalimmat pojat. Sama meno jatkui. Olin jatkuvasti kipeä. Olen käynyt lukuisia kertoja ensiavussa lamauttavan mahakivun vuoksi. Uskon, että psyykkinen stressi kävi ylivoimaiseksi ja keho petti. Toisaalta olin iloinen siitä, että olin kipeä, toisaalta paluu sairastelun jälkeen oli vielä pahempaa. Paluu tuntuikin ”vitun lintsarilta”. 

En jaksanut opiskella. Yritin. Kokeet menivät huonosti. 

Olen edelleen vihainen opettajille. Vaikka luokkakavereita toruttiinkin, ei se johtanut ikinä mihinkään. Kotiin ei kukaan koskaan ollut yhteydessä. Enkä minä uskaltanut kertoa, koska pelkäsin, että kotiväelle, varsinkin pikkusiskolle voisi tapahtua jotain pahaa. Opettajat lohduttivat, että se menee ohi. Mutta mihin aatteet muuttuisivat? Vanhempia pitäisi muuttaa. Sitä, miten he puhuvat toisista ihmisistä lapsilleen. Mitä opettavat. Vanhemmilla on vastuu siitä, millaisen aatemaailman siirtävät jälkikasvulleen. Jos kotona vihataan kaikkea ja ylenkatsotaan kaikkea, mitä muuta lapsi oppii? Miten lapsi voi oppia rakastamaan, kunnioittamaan toisia, jos kaikki muut ovat roskaväkeä ja ”porvariperseitä”?

Lukioikäisenä olin todella väsynyt ja ahdistunut. Nukuin huonosti. Muisti huononi. Lukiossa sain ensimmäistä kertaa kavereita, jotka eivät ensimmäisenä kysyneet vanhempieni ammatteja. Lukiossa tuntui siltä, että ensimmäistä kertaa koko lapsuuteni aikana minä kelpaan ja riitän. Alisuoriuduin lukion, vuosia jatkunut henkinen ja fyysinen väkivalta purkautui valtavana väsymyksenä ja masennuksena. Lukioikäisenä otin kourallisen unilääkkeitä, että nukahtaisin. Ajattelin ihan oikeasti, että olisi parempi, jos olisin kuollut. On ihme, että kirjoitin ylioppilaaksi.

En tiedä, missä vaiheessa elämäni muuttui. Ammattikorkeakoulussa vähitellen huomasin, että en ole tyhmä. Että osaan. Että pystyn analysoimaan ja tuottamaan tekstiä. Ja pärjään opinnoissa. Nautin siitä, että saan oppia.

Haluaisin lähettää terveisiä lapsuuteni möröille. Niille, jotka ovat istuneet vankilassa tai olleet katkaisuhoidossa. Niille, jotka ovat pahoinpidelleet oman perheväkensä tai naapurinsa. Niille, joiden oma elämä on ollut aatemörköjen suppeuttamaa. Niille, jotka päättivät oman elämänsä haulikon piippuun tai köydenpätkään. Haluaisin sanoa, että minä selvisin. Teistä huolimatta minä selvisin. Selätin masennuksen. Sain ystäviä. Olen opiskellut itselleni kolme tutkintoa. Jokaisessa keskiarvo on ollut 4 tai yli. Jokaisessa opinnäytetyön arvosana on ollut 4 tai 5. Teistä huolimatta minä uskon edelleen ihmisiin. Siihen, että jokainen ihminen on lähimmäinen, jota tulee kohdella hellästi. 

Mikä onni. Minä voitin.

(Kohta alkavat koulut. Miten toivoisin, että yhdenkään koulunsa aloittavan tai kouluaan jatkavan ei tarvitsisi pelätä! Joutua kiusatuksi. Meillä aikuisina on vastuu opettaa lapsille, mikä on oikein ja väärin. Meillä aikuisilla on vastuu puuttua kiusaamiseen. Ettei yksikään elämä murenisi.)

 

Suhteet Oma elämä Mieli Opiskelu

minä riitän

Lähipiirissäni on ihmisiä, joille olen olemassa ainoastaan silloin, kun tarvitaan lastenhoito- tai kriisikeskusteluapua. Siksi, kun ei ole lapsia. Oletusarvona nimittäin on, että lapsettomana karautan apuun kuin Maija Poppanen tai supernanny hetkenä minä hyvänsä, koska rakastan lapsia. Oletusarvona on monesti myös se, että haen/vien/kuskaan/siirrän sekä jälkikasvua että näiden vanhempia paikasta A paikkaan D käymällä siinä välissä paikoissa B ja C, koska ei ole lapsia (eikä ”tätä älytöntä arkirumbaa”).

Lähipiirissäni on ihmisiä, jotka soittavat aamuyöllä pikkutunneilla vain keskustellakseen pahasta olosta minun kanssani, koska minulla ei ole lapsia. Mitä väliä sillä, että heräisin aamulla 4.15 ehtiäkseni kuuteen töihin; elämäni on lapsivapaata ja sitä kautta monella tapaa huoletonta ja vapaata – kyllä täytyy olla aikaa kuunnella väsyneiden vanhempien vuodatuksia tai parisuhdekriiseilyä kellonaikaan kuin kellonaikaan.

Lähipiirissäni on paljon itsekkäitä ihmisiä. Sellaisia, jotka eivät soita tai ota yhteyttä koskaan kysyäkseen kuulumisia. Eivät pyydä kanssaan teelle. Eivät kaupungille. Ainoastaan hoitamaan lapsia, kuljettamaan tai antamaan parisuhdeneuvontaa. Sellaisten ihmisten kanssa eläminen on kuluttavaa. Ja surullista. Joka kerta, kun joku muu kertoo olleensa viettämässä hauskaa iltaa näiden ihmisten kanssa, minun sydämessäni tuntuu pahalta. Minä nimittäin yleensä olen juuri silloin pitänyt lapsista huolta. 

Lähipiirissäni on myös ihania ihmisiä. Sellaisia, joille kelpaan ja riitän minuna. Ilman lastenhoitovelvotteita, neuvontapuheluita, siivousapua. Älkää ymmärtäkö väärin. Minusta on ihanaa saada olla avuksi ja helpottaa toisen elämää. Vielä ihanampaa kuitenkin on tulla kohdelluksi ja kohdatuksi ystävänä. 

Tällä viikolla yksi ystäväni kutsui minut mökilleen muutamaksi päiväksi hänen ja lastensa kanssa. Ja meillä oli ihanaa! Totta kai leikitin lapsia. Silitin, paijasin ja haastoin vesisotaan. Osallistuin yhteisiin töihin. Mutta huikeaa oli istua joka ilta lähes aamukolmeen takkatulen loistossa jutellen aivan kaikesta maan ja taivaan välillä. Kuunnella ja tulla kuulluksi. Koko matkan ajan oli tunne, että minä olen toivottu ystävä. Että minä riitän omana itsenäni, ilman maijapoppasteluja. Että minä kelpaan (ilman lapsiakin). Minuna. Se oli sellainen hyrinähetki.

Eilen illalla (taas) soi puhelin. Minua olisi tarvittu hoitamaan lasta, jotta vanhemmat olisivat päässeet yhdessä keikalle. Olin kotiutunut edellisenä iltana puolen yön jälkeen. En luvannut olla seuraneitinä illasta puolille öin. Soittajan äänessä kuulsi pettymys. Käydessäni nukkumaan hymyilytti. Hymyilytti se, että uskalsin sanoa ei. Hymyilytti se, että minä riitän itsellenikin. Sittenkin.

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli