Mökkisaunan lempeästä lämmöstä pulahdin ilkosillaan mökkirannasta uimaan. Ensin hieman arastelin, mitä jos joku näkee. Sitten ajattelin, että nähköön vaan. (Ihan vieressä ei naapureita ole.) Nähköön vaan. Ei ole mitään peiteltävää tai hävettävää. Huolimatta jokusesta (kröhöm) liikakilosta kehoni on naisen keho. Ei täydellinen minkään naistenlehtien missimittarin mukaan, mutta silti tässä elämässä täydellinen. Jonkun silmissä riittävän hyvä, rakas ja seksikäs. Jonkun silmissä juuri tällaisenaan kaunis. Miksei minunkin?

Veljentyttö kysyi keväällä saunoessamme, että hävettääkö minua ikinä se, että mahassa on niin paljon arpia (leikkauksista) ja vasemmassa käsivarressa on kummallakin puolen reilun 10 cm:n mittainen arpi. Sanoin, että ei hävetä. Ja seison sanomani takana. En häpeä sitä, että on arpia. Ne muistuttavat siitä, että elämä ei aina mene niin kuin suunnittelee ja että jokainen päivä on kiitoksen arvoinen – kuitenkin. En ole kokenut tarvetta peitellä niitä, eivät ne muuta sitä, millainen minun kehoni on tai millainen minä olen. Riittävän hyvä tällaisena. Minuna.

Saunan lauteilla hymyilytti. Mietin, mistä kaikesta itsessäni pidän. Kauniista olkapäistä. Hellistä, lempeistä käsistä. Rinnoista. Takamuksesta. Väkkyristä ukkovarpaista. Silmistä, niiden katseesta. Ilkikurisista kiehkuroista, jotka eivät asetu millään kohdilleen. Mietin sitä, miten paljon helpompaa elämä on, kun ei piiskaa itseään. Ruoski johonkin tiettyyn muottiin. Sitäkin mietin, miten hyvä on olla tässä kehossa. 

Pulahdin uimaan uudelleen ja uudelleen.

Mökkirannan peilityynellä järvenpinnalla helisi sielusta kiitos.

Kiitos tästä kehosta. Kiitos minusta, omalla tavallani kauniista.