Kaksi vuotta sitten oli itkupäivä. ICSI-hoidon jälkeen raskausoireet tulivat voimakkaina, samoin hailakka plussa ennen varsinaista testipäivää. Testauspäivän verikoe toi kuitenkin musertavan uutisen. Ei taas! 

Kaksi vuotta on pitkä aika. Ajatella. 

Kaksi vuotta on kipeä aika. Surra.

Kahden vuoden aikana olemme yhä uudestaan pettyneet hoitosysteemiin. Hoitovirheisiin. Olemme kokeneet tulleemme kohtaamattomiksi – ja kohdatuiksi. Olemme olleet melkoisessa pyörityksessä. Arvioinneissa. Palavereissa. Suunnitteluissa. Vaikka missä. Välillä on tuntunut siltä, että minä en elä tätä elämää, vaan katson jonkun toisen elämää. En ole koskaan aikaisemmin kokenut oloani näin ulkopuoliseksi suhteessa omaan elämääni ja kehooni. 

Tiedostan sen, että aikaisemmin kokemani traumakokemukset vaikuttavat hyvin voimakkaasti siihen, että en siedä ulkoapäin tulevaa ohjaamista kovinkaan hyvin. En kestä sitä, että joku muu määrää minun kehostani tai minun keholleni tehtävistä toimenpiteistä (tai niiden tekemättä jättämisistä). En kestä sitä, että joku muu päättää minun asioistani ja jatkuvasti sivuuttaa minut, minun itsemääräämisoikeuteni. Ja silti olisi pakko kestää. Lapsettomuushoitojen jatkaminen on viime kädessä meidän päätöksemme, tai ainakin niin luulin. Löysässä hirressä roikkuminen ei tee minulle hyvää.

Minua ahdistaa. Välillä niin, että en tiedä, miten päin pitäisi olla, että olisi helpompi. Minua ahdistaa se, että ei saisi ahdistaa. Pitäisi jaksaa, pitäisi olla hyvinvoiva. Pitäisi pystyä vakuuttamaan kerta toisensa jälkeen hoitohenkilöstö siitä, että kaikki hyvin – täysillä eteenpäin. Tuntuu kohtuuttomalta se, että lapsettomuushoidoissa olevia syynätään mikroskooppisella tarkkuudella, mutta kuka tahansa voi kuksia ketä tahansa kesäyön lempeässä viileydessä ja tulla kenelle tahansa raskaaksi ilman, että kukaan puuttuu siihen millään tavalla – olipa kummallakin esimerkiksi millainen päihde- tai mielenterveysongelma tahansa. Tuntuu irvokkaalle joutua arvostelluksi yhä uudestaan siitä, voiko tarjota lapselle turvallisen kodin ja olla hyvä vanhempi samalla, kun joutuu itse tekemään lastensuojeluilmoituksia lapsista, jotka tulevat kaltoinkohdelluiksi, pahoinpidellyiksi ja hoitamatta jätetyiksi.

Kukaan ei ole osannut vastata minulle siihen, kuinka paljon ihmisen pitäisi sietää. Missä menee pettymyksensietokyvyn raja? Onko olemassa joku mittaristo siitä, paljonko ihmisen pitäisi pystyä kohtaamaan vastoinkäymisiä ilman, että ne vaikuttavat häneen? Olen itse aina ajatellut, että terve ihminen reagoi menetyksiin ja vastoinkäymisiin suremalla. Nyt tuntuu siltä, että varsinkin terveydenhuollon näkökulmasta vastoinkäymisiin ja menetyksiin pitäisi reagoida pysymällä tyynenä ja toteamalla, että ei tunnu missään. Haluaisin nähdä tämmöisen lapsettomuushoidoissa olevan pariskunnan prototyypin, joka selviää mistä vaan ja miten vaan – ilman, että se näkyy tai tuntuu missään. Onko heitä? Vinkkaisiko joku?

Minun kokemukseni mukaan lapsettomuushoidoissa ei ole mitään hohdokasta. Ei mitään ylevöittävää. Päinvastoin. 

En ole jalostunut paremmaksi ihmiseksi. En ymmärtäväisemmäksi, jalommaksi. Sen sijaan olen ollut ahdistuneempi kuin koskaan. Epävarmempi kuin koskaan. Kaikkein vaikeinta on alistua sille, että joku muu tekee päätökset hoitomme jatkamisesta ja siitä, saammeko lapsen vai emme. En ole oppinut kohtaamaan menetyksiä tyynesti, vaan jokainen keskenmeno on tuntunut yhtä pahalta ja musertavalta. Keskenmeno on yhden elämän maailmanloppu. Keskenmenoon päättyvät kaikki toiveet, haaveet, suunnitelmat. Ei ultrakuvia, sydänääniä, ensimmäisiä parkaisuita synnytyssalissa. Ei pieniä neulottuja töppösiä, ristiäisiä. Ei ensimmäisiä hymyjä, hampaita, askeleita. Ei yösyöttöjä, sormiruokailuita, ensimmäisiä sanoja. Ei mitään.

Koko ajan Mies muistuttaa siitä, että en saa unohtaa sitä, että ihmeitä voi tapahtua. Koko ajan minä toivon sitä tapahtuvaksi. Onhan minulla edes siihen lupa?