Kuuntelen eduskunnan kyselytuntia. Välillä kiehun enemmän, välillä vähän vähemmän.
Olen töissäni sekä sosiaali- että kasvatuspuolella nähnyt yhteiskunnan nurjan puolen. Olen kirjoittanut ruoka-avustuslappuja perheille, jossa vanhemmat ovat juoneet koko tilin ja lapset eivät enää jaksa syödä kolmatta viikkoa kaurapuuroa kouluruoan lisäksi, jakanut EU-ruokapusseja pienituloisille eläkeläisille, jotka silmät kyynelissä ottavat makaronipussit vastaan ja kiittävät kahvista, käynyt apteekissa tekemässä maksusitoumuksia, että sairaseläkkeellä oleva saisi astmalääkkeensä ostettua ja välttyisi osastohoidolta sairaalassa.
Olen tenhyt kotikäyntejä perheisiin, jossa ei ole älypuhelimia eikä tabletteja. Perheisiin, joissa lapsilla on tasan kaksi paitaa – toinen päällä ja toinen pesussa. Olen vienyt joulupaketteja koteihin, jossa teini-ikäisen lapsen ainoa toive on ollut pehmosukat ja suklaapatukka eikä WII:n uusin versio tai tuhannen euron NYCin matka. Olen hakenut tukea harrastusmaksuihin kaikilta olemassa olevilta säätiöiltä ja järjestöiltä, että lapsi saisi edes pyörän tai pääsisi partioleirille, joku on saanut tukea jääkiekkoharrastuksenkin aloittamiseen. Kaikilla ei ole vanhempia, joiden talous kestää välineurheilun. Olen lainannut omaa soitintani lapselle, joka halusi soittaa, mutta musiikkikoulu ei myöntänyt soitinta lainaan. Monesti kotikäyntien jälkeen olen itkenyt autossa matkalla kotiin, jossa minulla on kaappi täynnä ruokaa ja vaatteita. Olen itkenyt epäoikeudenmukaisuutta ja epäinhimillisyyttä.
Olen asettanut nuorille rajoja. Ollut varaäiti. Rakastanut ehdoitta. Huolehtinut läksyistä, kouluun lähdöstä. Istunut palavereissa valvomassa nuoren etua. Vastannut yöllä itkuiseen puheluun ja hakenut karkureissulta kotiin. Saattanut psykiatriseen hoitoon. Järjestänyt rippijuhlia ja lakkiaisia, kun oma perhe ei ole siihen kyennyt tai vanhempia ei ole kiinnostanut.
Olen vieraillut suljetuilla osastoilla. Vanhainkodeissa. Siellä, missä ihmiset eivät enää ole ihmisiä, vaan sängyn ja huoneen numeroita. Olen joutunut selittämään laukkunsa pakanneelle itkevälle vanhukselle, että minä en voi ottaa häntä mukaani, mutta minä voin tulla avuksi vessaan, jos hoitohenkilöstö ei sinne ehdi. Olen taistellut vanhusten oikeudesta pesuihin, vaatteiden vaihtoon, ulkoilutukseen. Silittänyt uurteille kutistunutta kättä, pyyhkinyt kyyneleitä ryppyisiltä poskilta. Luvannut käydä katsomassa niitä, joita kukaan ei muista ja joita ei tunnu olevan olemassakaan. Olen istunut hautajaisissa ainoana saattoväkenä. Rukoillut hiljaa mielessäni, että kenenkään ei tarvitsisi kuolla yksin, unohdettuna.
Olen ollut päiväkodissa. Pyyhkinyt kakkapyllyjä, pukenut kuravaatteita. Syöttänyt, pitänyt sylissä. Opettanut, kasvattanut. Huolehtinut perhepalveluiden pariin ohjaamisesta, järjestänyt kolmikantapalavereita ja kouluvalmiusselvityksiä.
Äsken mietin sitä, mikä näitä kaikkia töitäni yhdistää. Rakkaus. Rakkaus ihmisiä kohtaan. Halu auttaa, tukea, kulkea vierellä. Tehdä edes jotain, että lähimmäisilläni olisi parempi olla. Hyvä olla.
Tiedän, että en voi muuttaa koko maailmaa. Voin kuitenkin päivittäin muuttaa yhden ihmisen koko maailman. Ai kuinka? Olemalla lähimmäinen. Kohtaamalla. Kuuntelemalla. Rakastamalla. Auttamalla.
Miten toivoisin, että kovien arvojen tilalle tulisivat pehmeät arvot. Toisesta välittäminen. Heikkojen puolustaminen. Jokainen elämä on puolustamisen arvoinen, sen unohdetun vuoteeseen sidotun vanhuksen siellä vuodeosastolla ja sen pienen kaksivuotiaan isossa päiväkotiryhmässä.
Taidan liittyä vasemmistoliittoon. Tai ainakin tiedän, mitä puoluetta ensi vaaleissa äänestän.
