Mitä tapahtuisi, jos vaan olisit?

Et yrittäisi selitellä sitä, että lääketiede varmasti tekee parhaansa tai että jokaiselle annetaan vaan sen verran, kun jaksaa kantaa tai että kaikelle löytyy varmasti tarkoitus. Ei muuten anneta. Elämä ei ole oikeudenmukaista, tasapuolista eikä varsinkaan kaikkea paskaa voi selittää sillä, että tolla nyt vaan on niin vahvat hartiat, että se jaksaa kyllä tämänkin. Ei tarvitse jaksaa. Eikä vaatia jaksamaan. Enkä minä ainakaan vielä ole löytänyt tarkoitusta tälle jo eletylle ja koetulle. Vahvemmaksi se ei ole minua tehnyt. Eivät haavat vahvista. Ei keskenmenoille voi etsiä jotain suurempaa tarkoitusta.

Et yrittäisi perustella, että lisääntyminen nyt vaan ei onnistu kaikilta, koska kaikkia luonto ei ole tarkoittanut äideiksi ja isiksi. Että kaikista ei vaan ole siihen. (Niin, tässäkään ei toteudu tasapuolisuus, joku sikiää pelkästä himokkaasta katseesta ja toinen ei sitten millään.) 

Et yrittäisi vaatia rakastamaan sitten niitä lapsia, joilla ei ole omia vanhempia tai joita sinä haluaisit hajasijoittaa baari-iltasi ajaksi meille yökylään. Et sanoisi, että voin antaa aikaa ja rakkautta toisten lapsille – saisin siitä itsellenkin hyvän mielen. Kyllä minä tiedän, millaisissa oloissa maailman lapset elävät. Kammottavissa. Epäinhimillisissä. Mutta voinko minä ottaa kantaakseni vastuun kaikista näistä kaltoinkohdelluista, vailla rakkautta elävistä? Joka ikinen päivä olen rakastanut jonkun muun lapsia. Se on ollut itsestään selvää ihan aina. Mutta ei sillä voi vesittää sitä kaipuuta, mikä minulla on. Omasta lapsesta. Siitä, että olisin ihan oikeasti jonkun ihan oikea äiti.

Et vaatisi minua nauttimaan elämästä ilman lapsia (varsinkaan, jos niitä on itselläsi yksi tai useampi). Etsimään onnea harrastuksista, lemmikistä. Vaihtaisitko sinä oman lapsesi koiraan? Sukelluskurssiin? 

Et jaksaisi uskotella, että kaikki kääntyy paremmaksi. Mistä sen tietää? Entäs jos tämä hoitokierrehelvetti jatkuu vielä 10 vuotta? 

Et kertoisi minulle raskausuutisiasi toteamalla, että päätit vaan jättää kierukan pois ja heti olit raskaana – se tuntuu kipeältä veitsen käännöltä minun verta vuotavassa sydämessäni, varsinkin kun tiedät, millaisen mankelin me olemme läpi käyneet.

Et sanoisi, että rakkaus voittaa kaiken. Voittaako se? Vai onko lapsettomuushoidoissa häviäjiä? Kestävätkö kaikki liitot?

Et sanoisi tietäväsi, että me kyllä saamme vielä lapsen ja että lupaat hoitojen onnistuvan. Mistä sinä voit sitä tietää? Tai luvata? 

Olisit hetken hiljaa. Sietäisit sitä, että et osaa selittää tai et voi tietää.

Jos vaan olisit.

Se riittäisi.