Laparoskopiasta on nyt vähän reilu viikko. Tämä viikko näyttää paremmalta, kun vertaa edelliseen. 

Minä kotiuduin sairaalasta viikko sitten lauantaina siten, että naistentautien ylilääkäri kotiutti minut kertomalla, että kaikki meni hyvin. Kun puolison kanssa kysyimme leikkauksesta, hän vastasi vaan sen menneen hyvin. Ja että tästä se toipuminen alkaa ja kaikki näyttää jatkossa hyvältä, uutta yritystä vaan. Mitään lisäohjeita uuteen yritykseen emme saaneet, vain sen, että ”hyvin se menee”. Ohjeeksi sain syödä parasetamolia (!) ja ottaa rennosti. Pienen neuvottelun jälkeen sain mukaani myös vahvempia kipulääkkeitä, joita ilman en viime viikosta kyllä olisi selvinnyt. 

Torstaina soitti kätilö ja käski käydä hcg-arvon määrityksessä. Minä olin vähän hoomoilasena, että missä?!, kun on viime viikolla leikattu. ”Ai leikattu? No eihän siellä sitten enää tarvitse käydä.” Niin, sitä minäkin. Kysyin sitten, että voisiko hän kertoa, miten leikkaus meni ja mitä siellä tehtiin, kun ainoa tieto meillä oli se ”hyvin”. Kätilö kummasteli, etteikö leikkauksesta oltu kerrottu mitään. Ei, eikä myöskään siitä, minkä itse luin Omakannasta: seuraavasta plussasta pitää välittömästi aloittaa Klexane tai vähintään profylaksia-hoito. Hän lupasi järjestää soittoajan perjantaiksi.

Perjantaina soitti erikoistuva lääkäri. Oli hieman kummissaan hänkin siitä, että leikkaava lääkäri ei ollut käynyt kertomassa leikkauksen kulusta tai että kukaan ei ylipäätään ollut siitä briiffannut lähtiessä. No, olivat yrittäneet munanjohdinta avata ja sitten todettuaan sen epätoivoiseksi, poistaneet sen kokonaan. Anestesia sujui ilman komplikaatioita, pintakaasulla mentiin. Seuraavasta plussasta tosiaankin pitää heti aloittaa Klexane. Niitähän minulla onkin lääkekaapissa vielä useampi laatikko, joten ei hätää. Lugesteronin käytöstä ei kuulemma ole hyötyä eikä haittaa, varsinkaan nyt, kun raskaus alkoi spontaanisti. (Se oli kyllä vuosisadan ihme!!) Sain viikon lisää sairaslomaa, koska vauhdikas ja fyysinen työ. Olin siitä äärimmäisen kiitollinen, vielä en pysty juoksemaan tenavien perässä enkä ottamaan iskuja alavatsaan. Nostelukin on vielä hieman kipeää. Eikä itkevälle lapselle voi sanoa, että täti ei nyt ota syliin, kun vatsa on kipeä. 

Viikonloppuna olen hieman lisännyt liikuntaa. Koirakaveri on ollut ihana, se jaksaa löntystellä vieressä kärsivällisesti eikä vedä. Yhtään. (Hyvin koulutettu, pisteet puolisolle.) Perjantai-lauantain sain seurakseni veljentytöt, nyt jo teini-ikää lähestyvät. Yhteistuumin lauantaina siivottiin etu- ja takapiha, haravoitiin ja järjesteltiin. Lauantaina illalla vatsa oli todella kipeä. Kiitollisena otin kipulääkkeen ja sainkin nukuttua hyvin.

Eilen kävin ensimmäistä kertaa pidemmällä lenkillä koiran ja puolison kanssa. En kipeytynyt enää samalla tavalla. Vatsa ei enää ilmoita käännöksistä sohvallakaan, eikä aivastaminenkaan tunnu siltä, että puoli vatsaa repeää samantien. Ja koska eilinen oli jo parempi, niin illalla lopetettiin kolmen viikon seksitauko. Läheisyys tuntui hyvältä. Arpisemmasta vatsasta huolimatta olin edelleen haluttu. Voin ilokseni todeta, että keho alkaa todella toipua.

Ja mielikin. Vähitellen. En enää etsi syytä siihen, miksi kävi näin. En syytä itseäni enkä puolisoa mistään. Miksi syyttäisin? Tälle ei voinut mitään. Emme olisi voineet estää tätä tapahtumasta mitenkään. Kaikkea kärsimystä ei voi selittää, ei sanoittaa. Eikä tarvitsekaan. Välillä kurjia asioita tapahtuu ilman syytäkin, eikä kyseessä ole karma tai tehdyt teot. Välillä on vaan huonoa tuuria. Se, että välillä tulee kakkakikkareita auringonpaisteen sijaan ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö tulevaisuudessa voisi olla paremmin. Ja väittäisin, että minulla on kompetenssia sanoa näin. Vielä välillä itkettää, mutta elämä alkaa näyttää taas vähän valoisammalta. Ehkä siihen kaikkein eniten vaikuttaa puolison läsnäolo. Toive siitä, että jatketaan yrittämistä. Muutetaan yhteen. 

Tämän viikon minä vielä lepään. Inventoin kaappeja vähitellen. Juon glögiä, luen joululehtiä. Sävellän loppuun AnLottasen laulun, koska seuraava raskaus voi olla totta. Toivon niin.