Viisivuotias tekee pöydässä kynätehtäviä samalla, kun minä valmistan aamupuuroa koko talolle. 

Hän sipsuttaa viereen, nypeltää paidan helmaa ja kysyy: ”Onko sulla lapsia?”

”Ei ole”, minä vastaan ja sydäntä kurtistaa. Tekisi mieli itkeä. En itke, vaan hymyilen ja nostan lapsen syliin. Lapsi silittää poskeani, minä hämmennän puuroa.

”Ei äidillä ja isilläkään ollut ennen kuin mä synnyin toisen äidin masusta”, sanoo hän ja jatkaa: ”Ei se haittaa, että sulla ei oo lapsia. Sä voit olla joka päivä meidän äiti täällä.” Uskomatonta, miten pienet aistivat kuitenkin kaiken. Surun. Surun siitä, että en ole äiti.

Katkeransuloista, että saan hoitaa jonkun toisen lapsia joka päivä. Nähdä kasvun, kehityksen. Olla ohjaamassa, opettamassa ihmettelemään ja kokeilemaan, löytämään uutta. Katkeransuloista, että aamuisin saan jonkun toisen lapselta aamuhalin. Saan silittää jonkun toisen lapsen nukkumaan. Pukea pihalle. Kulkea pitkin metsäpolkuja käsi kädessä. Juosta hippaa, viskellä kiviä puroon. Katkeransuloista, että iltapäivisin sanon jonkun toisen lapselle heipat ja ajan kotiin. Ei se tyhjä koti ole, on siellä Mies. Mutta jotain sieltä puuttuu. 

Lapsen sanat kaikuvat korvissa. Itku tulee kotona.

Haittaa se.

Kuitenkin.