Pöyristyin minäkin, kun luin jutun parikymppisestä naisesta, jonka kumppani luvan kanssa seuraa tämän liikkumista ja kaikkea viestintää. Juuri viime viikolla yksi kaveri kertoi siitä, miten hän koko ajan seuraa puolisoaan puhelimella. Puhelin kertoo, missä puoliso liikkuu. Tauotta. Voiko stalkkaaminen  olla luvallista? 

Ennen muinoin, siis silloin kun minä olin nuori, stalkkaaminen oli väärin. Ja minun päässäni se on sitä edelleen.

Olen elänyt suhteessa, jossa silloinen kumppani vahti minua jatkuvasti. Työvuorot oli kirjoitettava pöytäkalenteriin ja näytettävä hänelle työpaikalta saatu ”virallinen” työvuorolista, että varmasti puhuin totta. Ollessani kavereiden kanssa puhelin monesti soi ja hän ”vaan kyseli”, mitä kuuluu ja missä menen. Sitten ihan sattumalta hän saattoikin astella samaan kahvilaan tai tulla samaan vaateliikkeeseen ”kun tuossa ihan lähellä liikuin ja ajattelin tulla antamaan sulle pusun” tai ”eikös me voitais tässä samalla miettiä sulle sitä synttärilahjaa (vuoden päähän)?”. Välillä ollessani ystävällä kylässä tämän puhelin soi. Mies tarkasti, olenko todella siellä ja keksi tikusta asiaa – milloin pyysi juuri tiettyä cd:tä lainaan, milloin tiedusteli tietokoneen toimivuutta, milloin ehdotti, että voisi tulla hakemaan minut, etten joutuisi kävelemään ”yksin pimeässä”. 

Aluksi miehen kiinnostus omaan liikkumiseen tuntui ihan söpöltä. Se tuntui siltä, että olin toiselle niin tärkeä, että hän halusi uhrata oman kahvituntinsa voidakseen tulla antamaan pusun kavereidensa kanssa kahvittelevalle naiselleen. Niin sen oli tarkoituskin tuntua. Söpöltä, viattomalta. Samaan aikaan kuitenkin kietouduin yhä tiukemmin miehen kontrolloinnin, valvonnan, stalkkauksen syliin. Joku kuudes aisti minussa viestitti sen olevan väärin. Joku kapinoi sitä vastaan, että minä en saisi itse päättää, kenen kanssa ja missä vietän aikaani tai että minun pitäisi olla jokaisesta erossa vietetystä sekunnista tilivelvollinen miehelle. Joku sai niskakarvat nousemaan pystyyn, kun mies vaati puhelinta itselleen katsoakseen, kenen kanssa olin soitellut. Ja samalla joku rauhoitteli, että mitäs hätää tässä – komea, ihana mies, joka on kiinnostunut naisestaan. Mies selitti suu hymyssä sitä, että häntä todella kiinnostaisi tietää, kenen kanssa kaupungilla olin jutellut ja ketä katsonut silmiin ja kenelle hymyillyt. Suu hymyssä, kädet nyrkissä. Eikä siinä ollut kyse enää mistään rakkaudesta tai söpöydestä tai suhteen huumasta tai ritarillisesta miehestä, vaan sairaalloisesta vallankäytöstä, rajoittamisesta ja mustasukkaisuudesta. Väkivallasta.

Mehän tiedämme, kuinka siinä sitten loppujen lopuksi kävi. Huonosti. Minulle. Niin huonosti, että siitä selviäminen on ollut vuosien prosessi. Väkivallasta, niin henkisestä kuin seksuaalisestakin toipuminen vaatii aikaa. Mutta se myös opettaa. Minulle se on opettanut sen, että ikinä koskaan kukaan ei saa käyttää minuun samanlaista valtaa. Ikinä koskaan kukaan ei saa vahtia tai kontrolloida minua samalla tavalla. Ikinä koskaan en alistu stalkkaamiseen parisuhteessa, koska siitä ei kertakaikkiaan voi seurata mitään hyvää.

Vainoaminen ei kuulu terveeseen parisuhteeseen. Kyllä sen verran pitää olla luottoa toista kohtaan, että voi olla vaatimatta seuraaja-appsin lataamista puhelimeen. 

Ikinä koskaan kenenkään muunkaan ei tarvitse siihen suostua.

Jos sitä vaaditaan, niin sitten on todennäköisesti aika pakata laukut ja lähteä.