Eilen illalla meillä mentiin nukkumaan vihaisina.  Aamulla ei juurikaan ehditty puhua, koska ärsytti.  Lähtöhalista olen ollut niin kiitollinen koko päivän. 

Töistä lähdin suoraan tänne, opintojen pariin. Nyt köllin reporankana hulppealla vuoteella.  On suihkunraikas iho, pehmeät liinavaatteet ja ihana tyyny. On aamulla aamukahvin kanssa hedelmiä ja Hesari.

Arkiluksusta. 

Ja kuitenkin jotain puuttuu.  Siitä hetkestä,  kun nukahtaa. Aamukahviin saakka.  Ilman Miestä. Ilman maailman komempia uimarin hartioita.  Hymyä.  Kättä, joka yöllä silittää unissaan minua uneen. Käsiä, jotka sulkevat syliin ja jotka halaavat maailman hellimmin. Katsetta, joka kertoo minun olevan Miehen silmissä kaunis.

Kaipasin irtiottoa.  Sain sen. Sain tilaa itselleni ja tunteille. Ja nyt tiedän,  mitä haluan. Piti matkustaa Lahteen nähdäkseen paremmin. 

Minä haluan huomenna heti luentojen jälkeen kotiin!  

Minä haluan Miehen kainaloon. Syliin. 

En tiedä rakkaampaa.

Sen tiedän, että minua odotetaan kotiin. Ja se on ihan äärimmäisen ihana tieto.