ei kenenkään äiti
Lapsettomuushoidot meidän osaltamme ovat ohi. Luovutetuilla sukusoluilla hoitoja ei jatketa.
Lopullisuus on jotenkin niin surullista, ettei sitä täysin käsitä.
Haaveet vauvasta haihtuivat tähtitaivaan toiselle laidalle, ulottumattomiin.
En jaksa kirjoittaa kaikkea tähän johtanutta. Me olisimme halunneet jatkaa.
Minä katson Miestä, joka istuu sohvalla ja hymyilee. Istuu käsi levällään; niin, että siihen kainaloon mahtuisi yksi tai useampi Pieni.
Samalla minun sydämeni tuntuu menevän tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi, joiden putoamisen lattialle melkein voi kuulla.
Sitäkö se on, kun sydän menee rikki?
Sitäkö se on, kun rakastaa niin, että sattuu?
Juuri nyt tämän blogin nimi on enemmän kuin totta.
Pimeässä.
Kuitenkin yhdessä. Rakastan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. En tiedä, tekeekö se tästä vielä kipeämpää.
Jos sinulla on lapsi, jota paijata, niin ota illalla kainaloon! Tuudita sylissä. Pussaa poskelle. Silitä tukkaa.
Jos sinulla on teini, jonka lojuvia sukkia kerätä, niin kerää. Rakkaudella. Jokaisella nostolla kiitä siitä, että kuitenkin on. Vlogien ja Whatsappin keskelle lähetä vaikka viesti, jossa on <3.
Jos sinulla on jo aikuinen lapsi, niin soita tai pyydä kylään. Kerro, että edelleen välität.
Jos sinulla on lapsi, älä säästele rakkauttasi. Kerro yhä uudestaan, miten ihmeellistä on, että juuri hän on siinä – sinun lapsesi.
Arvosta.
Kunnioita.
Rohkaise.
Opeta ihmettelemään ja ihastelemaan maailmaa.
Opeta luottamaan omiin siipiinsä ja siihen, että sinä olet siinä vierellä, tukena. Älä jätä. Kerro, että rakastat.
Minä tekisin niin, jos saisin. Mutta minä olen ei kenenkään äiti.