irtipäästämisestä
Voiko rakastaa niin paljon, että antaa toisen mennä?
Voiko rakastaa niin paljon, että antaa toisen mennä?
Olen viimeisen viikon aikana kokenut jonkinlaista identiteettikriisiä, sillä aamuisin peilistä ei katso tikissä oleva supermarjo. Kuitenkin töissä olen yhä enemmän vakuuttunut siitä, että joku muu valtaa kehoni ja näyttäytyy lapsille.
Ai miten niin?
No talviurheilussa se varsin hyvin tulee esille.
Tapaus 1. Olemme luistelemassa ensimmäistä kertaa. Yksi lapsi ilmoittaa jäälle kävellessä olevansa ”ihan yhtä hyvä ku Selänne” ja toinen ilmoittaa nauhoja sitoessani tekevänsä ”ainakin triljoonakymmentä halkovia” (johon minä, että ”mitä?” ja lapsi vastaa: ”No niitä halkoveja, mitä ne niissä kisoissakin tekee!” -> siis salkoweista oli kyse).
Jäälle on satanut lunta 20cm, joka pitää kolata, ennen kuin päästään luistimilla sinne. Manaan tuhannen leveää kolaa, jossa on nysävarsi. Yksi lapsista tulee viereen, taputtaa selkään ja sanoo: ”Kato työnnä vaan. Sulla on hyvä papu.” Siinä sitten kolataan, vähitellen lapset tulevat avuksi, kun huomaavat, ettei kolaaminen nyt niin nopeaa olekaan.
Kun viimein päästään jäälle, niin 90% ei pysy luistimillaan pystyssä ilman tukea. Yhden jalan asentoa korjatessani tämä raivoaa: ”Siis mikset sä VOI pitää sitä jalkaa noin kun ei se pysy muuten!” Ja kun minä sitten hieman kummastuneena kyselen, että kuinka ihmeessä se voisi olla mahdollista, kun minä makaan melkein mahallani lapsen takana ja pitäisi jollain hyljehypyillä edetä, jos kädet ovat lapsen luistimissa, niin vastaus on tyly: ”Sä oot OPE! Sä pystyt IHAN MIHIN VAAN, jos vaan HALUUT!” (Eli vaikka levitoimaan itseäni maha-asennossa pitkin jäänpintaa. Pitääpä ensi viikolla kokeilla.)
Samalla Selänteen fani istuu hangessa. Ei liiku. Ei. Ei, vaikka kuinka selitän, ettei Teemukaan osannut heti luistella, vaan senkin piti harjoitella. Yksi hakkaa jäätä luistimilla ja hokee, että paskapaskapaska jää ja käskee vaihtamaan jään – sellaisen, missä voi tehdä samanlaisia hyppyjä kuin telkkarissa. Ja että jos joku, niin OPE osaa tehdä sellaisen jään, jossa on hyvä luistella. ”No jäädytä se vaikka teidän pihalle!”
Tapaus 2. Olemme hiihtämässä ensimmäistä kertaa. Monot menevät jalkoihin, mutta suksien siteen tuottavat jopa opelle vaikeuksia. Kuka perhanan pälli suunnittelee lasten suksisiteet? Koekäytetäänkö niitä koskaan? Vai onko suunnittelija joku, joka on saanut hiihtotraumat alakoulussa ja haluaa siirtää kostonaan samat kaikille Suomen lapsille? Ope kiemurtelee maassa ja kiskoo kaksin käsin sidettä. Lapsi katsoo hymyillen. ”Sä oot tosi lähellä. Mä uskon suhun. Se melkein meni!”
Ladulla iskee laturaivo. Sukset menevät päällekkäin, sauvat eivät tottele. (Siksi ekoilla kerroilla hiihdetään ihan ilman sauvoja.) 20cm:n korkeusero lämpäreellä räjäyttää potin. ”Älä koske! Vedä täältä! Älä vedä! Mä ITSE! En osaa! AUTA! Älä tule lähelle! NO VEDÄ JO! ÄLÄ KOSKE!” Ja tästä rivien välistä ope päättelee kuitenkin, että apua tarvitaan. Maasta kiskottu ei ole suopea. ”No kai SÄ osaat hiihtää, kun oot syntynyt ihan varmasti sukset jalassa.” Ja kun treenataan sivuttaisnousua samaisen lämpäreen kanssa, niin… taikavoimilla saadaan jalat vierekkäin, eikä ristikkäin.
Iltapäivällä luetaan satua. Puhutaan sankareista.
”Arvaa, kuka on mun sankari”, aloittaa yksi.
”No?”, kysyn minä.
”Tietty sä. Sä osaat ihan kaiken. Ja sä oot hirmu nätti.”
Niin. Ei supersankaruuteen tarvita paljoa.
Riittää, että osaa ihan kaiken ja on nätti.