Olen neljättä päivää ilman ääntä. Voisin kirjoittaa pitkästi siitä, miten toivoisin räkäkuumetaudissa olevien lasten pysyvän kotona eikä pärskivän päiväkodissa tartuttamassa hoitohenkilökuntaa ja toisia lapsia, mutta en kirjoita.

Sen sijaan kirjoitan oivalluksen kotoa.

Olen hiljaisena yhtiökumppanina kunnostautunut kosketuksessa. Vaikka meillä halataan ja silitetään paljon, niin nyt on ollut pakko ottaa kosketus myös yhdeksi kommunikoinnin välineeksi. Olen oivaltanut, että kosketuksella voi viestiä parisuhteessakin paljon. Aamulla voin silittää hellästi hereille. Aamukahvilla sipaista rakkaudella, lähtiessä rutistaa lämmöllä. Kotiin tullessa puristaa jälleennäkemisen riemusta ja sohvalla painautua hellyydellä kainaloon. Nukkumaan mennessä karkottaa mörköajatuksia turvallisella, rakkauteen muutetulla silityksellä.

Ilman ääntäkin voi rakastaa. Ehkä jopa hitusen aidommin. En voi piiloutua korulauseiden taakse, en selitellä. 
Voin vaan olla. Tässä.

Omana itsenäni.

Alastomana kaikesta turhasta.

Rakastaa hiljaa.

Kertoa käsillä kaiken sen, mitä tunnen.