”arvaa, miks huominen on mun lempipäivä?”

Puen takkia päälle ja huikkaan välipalalla oleville lapsukaisille heipat huomiseen.

”Älä lähde vielä!”

Yksi nelivuotias jättää välipalansa kesken, loikkaa ylös pöydästä ja kipaisee luokse, suoraan syliin.

”Arvaa, miks huominen on mun lempipäivä?”, hän kysyy.

En keksi. Tarjoan temppukoulua. Muskaria. Pakkaskelejä.

”No EEEEEEEI. Etsä arvaa? No TIETYSTI siks, kun mä pääsen sun syliin!”

 

Minä todella rakastan työtäni. Rakastan meidän lapsia, räkänokkaisia, näsäviisaita, naama kurassa möyriviä. Viisaita, aitoja, oman elämänsä prinssejä ja prinsessoja. Ja olen kiitollinen – siitä, että koko tämän ajan, kun me odotamme omaa Ihmettämme, saan rakastaa jonkun toisen ihmettä. Luoda turvallista suhdetta. Rohkaista. Tarjota mahdollisuuksia oppia ja oivaltaa. 

Ja olla sylissä.

Suhteet Rakkaus Mieli Työ

äidin kanssa kävelyllä

Kävin äidin kanssa kävelyllä. Lehdet kahisivat jalkojen alla. Kävelimme lempikalliollemme – ja juttelimme. Ihan kaikesta. Havahduin siihen, että voidaan jutella. Ihan kaikesta.

Puhuttiin perheenjäsenistä. Papasta. Töistä. Ja lapsettomuudesta. Siitä, mille se tuntuu. Miten hoidot etenee. Mitä se tarkoittaisi, jos saataisiin lapsi lahjasoluilla. Minua itketti se, ettei Miehen hymy periydy. Tai hymykuopat. Äiti lohdutti sanomalla, että lapsi omaksuu ympäristönsä eleitä ja ilmeitä. Ja että Mies varmasti rakastaisi lasta joka tapauksessa äärettömän paljon. Niin rakastaisi! 

Välillä äidin käsi silitti hellästi selkää, välillä tarttui minun kädestäni kiinni.

Vanhempien pihassa erottiin. Halasin. Sanoin: ”Kiitos, että olet. Just mun äiti.”

Äiti vastasi: ”En haluaisi olla mitään enempää.”

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Ajattelin tänään