Olen (melkein) päivittäin lukenut blogeja ja elänyt mukana sekä ilon että murheen hetkiä. Olen nauranut ja hiljentynyt. Olen ihastellut kasvavia lapsia, kauniisti sisustettuja koteja, taidolla tehtyjä esineitä ja leipomuksia. Hihitellyt päivän tyyleille ja tajunnanvirralle. En ole kuitenkaan jaksanut jättää jälkiä. <3

Nyt lähetän roppakaupalla lämpimiä ajatuksia, valoa, iloa ja toivoa ihan jokaiseen kotiin – näin yhteisesti ja syksyn pimentyessä.

Täällä köllitään sohvalla (pidän syyslomapäivää), kaivellaan esiin kynttilöitä ja pehmeitä vilttejä. Viihdytään kainalossa ja vieressä. Tai siis minä parkkeeraan viereen. Tankkaan läheisyyttä kuin pieni lapsi. Kaivan kättä käteen. Asetun kylkimyyryyn. Käperryn yöllä ihan iholle. En lähde edes kauppaan ilman lähtöpusua. Hupsua.

Mies on ollut väsynyt, minä olen ollut väsynyt. Ihan mielettömän väsynyt. Öisin herään kokeilemaan, että Hän on vielä siinä. Elossa. Päivällä saan järkyttävät huolikilarit, jos en tavoita häntä puhelimella hetijuurinyt, vaikka olisi vaan päiväunilla tai fysioterapiassa (joka on unohtunut harvamuistiselta Vaimolta). Olen yrittänyt jaksaa käydä töissä. Ja töissä on ollut kyllä mukavaa! Meillä on aivan ihana työyhteisö, upeat työkaverit ja uskomattoman lämmin yhteishenki. Olen yrittänyt jaksaa opiskella. Tänään hain kaksi kassillista kirjoja kirjastosta ja ne ovat äärettömän mielenkiintoisia. Olen yrittänyt jaksaa olla Vaimo. Laittaa ruokaa, silittää hellästi hereille. Kysellä kuulumisia, ajatuksia, oloa. En ole jaksanut ajatella pihan syyssiivousta saati sitten isompia siivouksia kotona. Onneksi syksyn hämärä on armollinen – jokaikinen pölypallero ei näy, kun valaisee pöytävalaisimilla tai kynttilöillä. 🙂 Olen oppinut olemaan tekemättä liikaa ja sen oppiminen ja muistaminen kaiken tämän keskellä on ollut varsin armollista.

Konsultaatioaikaa ei vielä ole tullut. Eikä lahjasoluneuvonta-aikaakaan ole sovittu. Mutta ne odottavat siellä jossain. Odottavat sitä, että keräämme voimia. Molemmat.