Kun Mies oli sairaalassa, kotona oli tyhjää. Aamupalapöydässä oli Miehen mentävä kolo. Pöydällä oli vaan yksi muki. Sohvan oikea kulma oli tyhjä. Pedissä toinen puoli oli tyhjä. Minä nukuin Miehen tyyny kainalossa (ja kröhöm, tunnustan, Miehen ihanan pehmeät mikrokuitukalsarit jalassa). Yöllä heräsin kokeilemaan tyhjää vieruspaikkaa ja nukahdin kyyneleet tyynyliinalla.

Kotona oli tyhjää. Kuitenkin vielä enemmän tuntui sille, että minusta puuttuu osa. Kun Mies makasi tajuttomana enkä voinut puhua hänen kanssaan, tuntui kuin elämään olisi tullut tyhjiö. En ole aikaisemmin edes älynnyt ajatella, mille tuntuisi, jos toista ei ihan oikeasti olisi. Varmaan jokainen on joskus miettinyt, millaista elämä olisi ilman toista (varsinkin jos tekisi mieli ostaa hänelle menolippu Katmanduun), mutta että ei olisi olemassa. Ollenkaan. Olen pitänyt itsestään selvänä sitä, että hän on täällä. Kotona ja minun elämässäni. Että hän sanoo minulle rakastavansa minua. Kuulee minun sanovan sen hänelle. Että hän on läsnä. Ja sitten kun yhtäkkiä ei ollutkaan.. minä olin ihan hukassa.

Ajoin tänään töistä kotiin. Pysähdyin samalla kohtaa, jossa viime torstaina kotiin soittaessani ambulanssimiehet vastasivat Miehen sijaan. Nousin ulos autosta ja sidoin pienen puisen sydämen p-paikan vieressä olevaan koivuun muistutukseksi itselleni, että päivittäin siitä ohi ajaessani muistaisin kiittää siitä, mitä on. Että muistaisin arvostaa tätä rakkautta ja kotia ja tekisin kaikkeni niiden hyvinvoinnin eteen.

Minä toivon, että joka aamu osaisin kiittää siitä, että olen saanut herätä Miehen vierestä ja iltaisin osaisin sanoa hänelle kiitoksen siitä, että on (ja että jaksaa rakastaa minua!). Sitäkin minä toivon, että saisin pitää hänet vielä pitkään vierelläni. Eikä todellakaan itsestään selvyytenä vaan lahjana.

Nyt hän on kotona. 

Kotona.

<3