paniikki, sähellys ja valtaisa helpotus

Eilen illalla suunnittelin, että tänä aamuna herätän Miehen laululla, pusulla ja – no, yllätyksellä.

Aamuyöllä alkoivat vatsakrampit. Unenpöpperössä sitä kuvitteli pierun olevan hukassa, mutta herätys oli karumpi.

Menkat. Nyt. Lauantaina niiden piti. Ei vielä. Hoitokartan mukaan lauantaina. Maanantaina alkaisivat piikit. Ei vielä.

Pillitin vessassa tovin. Niin pitkän tovin, että meinasin myöhästyä töistä. Ja meinasin unohtaa herättää Miehen.

Enää tuossa vaiheessa en muistanut laulua, pusua, saati onnittelua. En mitään. En kenenkään syntymäpäivää. Uloskin lähdin ilman kenkiä ja työpuhelimen

mukanaolemattomuuden huomasin parinkymmenen ajetun kilometrin jälkeen.

Soitto lapsettomuuspoliklinikalle. ”Sitä minä lähdin soittelemaan, että kun tämä kroppa päättikin muuttaa aikatauluja.. että ne menkat alkoi NYT.”

Kätilö on ihan hiljaa. ”No voi kurjaa. Kun nämä kiintiöthän on laskettu niin, että niissä pysytään. Taitaa mennä syksyyn. Mutta ei kun..” Pyytää odottamaan. Tulee itku. Pettymysitku. Tekisi mieli takoa alavatsaa. Perkeleen kohtu.

”Siis sullehan oli suunniteltu perjantaille se punktio.. ei hätää, saman viikon kiintiössä olet edelleen.”

Pitää ajaa tienvarteen. Tulee toinen itku. Helpotusitku. Kätilökin pillahtaa itkuun. ”Siis kun tää teidän hoito on ollut niin täynnä kommervenkkejä.”

 

Huomenna, jos Luoja suo ja elossa ollaan, alkaa siis Puregonin pistäminen. Ja tiistaina Orgalutran.

Elämähän heitti sikäli kierrettä, että ensi torstai-aamuna ajan leirille lähdön sijaan ensin naistentautien polille ultraan. Ja seuraavalla viikolla. 11.6 en lähde kesäretkeä johtamaan, vaan tankkaan rauhoittavia ja kipulääkkeitä ja makaan punktiossa. 

 

Se on näin lähellä. Enää yksi yö. Voi, kun kaikki menisi hyvin. Voi, kun tämä hoito tehoaisi.

 

Valehtelisin, jos väittäisin, että ei tunnu missään. Tuntuu. Päässä, rinnassa, käsissä ja varpaissa asti. Mahaa kiertää. Pulssi kohoaa. Pelottaa, jännittää, ahdistaa. Ja kuitenkin toivo tulevasta on niitä niin paljon suurempi. 

Toivo ei koskaan kuole.

(ja kesken työpäivän pääsin käymään kotona. Antamassa onnitteluhalauksen ja -pusun.)