peili

Kun katson peiliin, niin näen väsyneet kasvot. Väsystä sumuiset silmät, hymynpuolikkaan, syksyn aikana tulleita uurteita.

Enää en näe epäonnistujaa, en syyllistä, en uhria. Ne ovat olleet peilikuvani pitkään. Tämän syksyn matka Minuun, väsymyksen kautta, on ollut ratkaisevan suuri. Tuntuu, että minä olen tullut peilikuvaani takaisin. Uupumuksesta huolimatta tai ehkä juuri sen takia. En halua enkä jaksa olla enää mitään muuta.

Peilikuvani kysyy: ”Hyväksytkö sinä minut? Kaiken tämän keskellä ja tämänkin alla, hyväksytkö? Kelpaanko minä sinulle?”

Ja minun sydämestäni nousee pieni, hellä ääni, joka sanoo:
”Hyväksyn. Kelpaat. Juuri noin.”