rakastettu hellästi ehjemmäksi

Kirjoitin päiväkirjaan ainoastaan kolme sanaa: rakastettu hellästi ehjemmäksi. Siltä minusta tuntuu.

Välillä kompastun ajatuksiini siitä, että onko minulla oikeus olla onnellinen tai onko minulla oikeus hyvään elämään. Nämä ajatukset nousevat menneistä traumakokemuksista ja siitä vahvasta uskomuksesta, että ne ovat johtuneet minusta ja että minä olen ollut niihin syyllinen. Tiedän ja tiedostan uskomuksen ja toden eron jo nykyään. Sen, että joku paha kokemus ei tee minusta pahaa. Tai että se paha, mitä minulle on tehty, on riippumaton siitä, millainen minä olen ihmisenä tai kuka minä olen. Kuitenkin välillä mielessä välkähtää tuo mustaakin mustempi ajatus – onko minulla oikeus pyytää itselleni onnellisuutta, kun minun sisimmässäni on kohta, jossa kasvaa ainoastaan tuhkaa ja mustalle karrelle palanutta arpikudosta.

Ja tässä kohtaa minua itkettää, sillä minua on rakastettu ja rakastetaan hellästi ehjemmäksi.

Minä uskon, että vaikka ihminen kävisi vuosikymmeniä kaikenlaisissa terapioissa ja söisi vaikka mitä lääkkeitä, mutta hän ei saisi kokea rakkautta, ei tästä elämästä mitään tulisi. Että vaikka ihminen omistaisi kaikkein uusimmat trendivaatteet, hienoimmat design-lamput ja koreimmat kahvikalustot, mutta häneltä puuttuisi läheisten rakkaus, tuki ja hyväksyntä, ei tästä elämästä mitään tulisi. Koska rakkautta ei voi ostaa. Sitä ei voi vaatia. Sen voi vastaanottaa lahjana ja antaa eteenpäin. 

Minä en olisi tässä ilman perhettäni. Sisaruksiani ja heidän lapsiaan, jotka ovat minulle rakkainta maailmassa. Vanhempiani, jotka edelleen jaksavat uskoa ja valaa minuun toivoa. Rakastaa ehdoitta. Enkä olisi tässä ilman Miestä. Hänen ehdotonta, välillä täysin ansiotonta rakkauttaan minua kohtaan. Kun tapasimme vuosia sitten, itkin eräänä iltana hänen kainalossaan ja sanoin, että jos hän haluaa, hän voi kyllä lähteä. Olin kertonut mustaakin mustemmista kokemuksistani ja olin varma siitä, että hän(kin) niistä kuultuaan kääntyy kannoillaan ja jättää minut yksin. Sen sijaan hän rutistikin minut tiukasti syliinsä ja sanoi, että hänen kanssaan minun ei koskaan tarvitsisi pelätä. Se oli ensimmäinen kerta, kun syväjäädytetyssä sydämessä läikähti toivon valo. 

Vuosien aikana hän on osoittanutkin sen, että rakastaa. Kulkee vierellä. Pysyy vierellä. Tämän syksyn osastohoidonkin aikana hän soitti joka ilta, vain sanoakseen, että olen hänelle rakas ja toivottaakseen hyvää yötä. 

Niin. Rakastettu hellästi ehjemmäksi. En sano vielä, että kokonaan ehjäksi, sillä en tiedä, onko se mahdollista. Mutta ehjemmäksi. Nyt se riittää. Ja tieto siitä, että kuljemme tästäkin eteenpäin yhdessä. Koko tämän lapsettomuushoitojen mutkittaman tien.