rohkeudesta

Tänään vietetään perheen uusimman tulokkaan ristiäisiä. 

Minä en ole siellä.

Ja se on yhtä aikaa helpottavaa ja kipeää.

Helpottavaa siitä tekee se, että ei tarvitse pinnistellä. Yrittää olla vahva, näyttää siltä, että kaikki on hyvin. Minusta tuntuu, että en olisi selvinnyt ristiäisistä. Siitä toimituskaavasta. Siitä, kun pappi kehottaa kiittämään pienestä ihmeestä ja puhuu Jumalan hyvyydestä ja lahjoista, lapsista. Minun uskoni on tällä hetkellä kriisissä. En olisi selvinnyt myöskään siitä, että siellä olisi monta kymmentä ihmistä. Lähes poikkeuksetta lapsineen. Tiedän, että olisin useammalle puolitutulle joutunut selittämään, että ei, meillä ei vieläkään ole lapsia. Kuuntelemaan mielipiteitä siitä, miten lasten hankkiminen on ollut elämän paras päätös ja että perhe on täydellinen vasta sitten, kun siinä on lapsia. Ja se olisi ollut minulle (meille) tällä hetkellä ihan liikaa.

Itkin useita päiviä, viikkojakin sitä, miten selviäisin. Punnitsin eri vaihtoehtoja – sitä, että menisin ristiäisiin rauhoittavan lääkkeen voimalla tai että tulisin sinne vasta toimituksen jälkeen. Sitten päätin, että en mene. Että en pakota itseäni tilanteeseen, joka on minulle tällä hetkellä liian kipeä. Mietin, miten kertoisin päätöksestäni veljelle ja hänen vaimolleen ja omille vanhemmilleni. Pelkäsin, että he pahoittaisivat mielensä tai eivät ymmärtäisi. Pelkäsin sitä, että minua pidettäisiin itsekkäänä. Yllätyin. Kun uskalsin olla rohkea ja kertoa omasta kivusta, meidän yhteisestä kivustamme, sainkin kokea ainoastaan rakkautta ja ymmärrystä. On helpompi ymmärtää kipua, kun siitä kuulee. On helpompi tukea, kun tietää, mitä toinen tarvitsee. Lempeitä sanoja. Välittämistä. Ei pakkoa, ei pakottamista. Vapauden saada olla rikki ja jäädä kotiin. Tehdä juuri niin, kuin itsestä tuntuisi hyvältä. Kerrankin. 

Eilen illalla leivoin neljä juustokakkua juhliin. Leivoin ja itkin. Helpotuksesta ja kivusta.

Kipeää tästä tekee se, että en osallistu rakkaan pienen ensimmäiseen juhlaan. En ole mukana siunaamassa häntä tästä eteenpäin. En ole suukottamassa tai sylittelemässä muiden tätien tavoin. Kuitenkin uskon, että ajatuksinkin voi olla läsnä. Eikä se, että en ole ristiäisissä mukana, millään tavalla vähennä minun rakkauttani häntä kohtaan. Maanantaina kävin katsomassa pientä, pidin sylissä ja suukotin. Kuiskasin, että en pääse lauantaina juhliin, mutta rakastan täältä äärettömyyteen ja takaisin. Pieni katsoi minua tarkasti, puristi sormeni nyrkkiinsä ja väläytti maailman kauneimman hymyn. Kujersi pitkään, aivan kuin kertoakseen, että se ei haittaa. 

Vaikka vieläkin kyyneleet tulvahtavat silmiin, olen iloinen siitä, että uskalsin olla rohkea.