*rumpujen pärinää* ja lupa edetä

Tänään kävimme lapsettomuuspoliklinikan lähettämänä psykiatrian poliklinikalla keskustelemassa kahden psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. 

Lapsettomuuspolilta pyydettiin siis VIELÄ yhtä lausuntoa jo KAHDEN toimitetun lisäksi. Siitä, että minussa ei ole mitään vikaa. (Lapsettomuuspoliklinikan lääkäri oli kirjannut, että olisi hyvä keskustella pettymyksensietokyvystä ja realistisista odotuksista ja lääkkeiden mahdollisista sivuvaikutuksista.)

Niin me sitten istuimme tunniksi alas ja puhuimme. Kukaan meistä neljästä ei tiennyt, miksi tässä nyt oikein istutaan. Sairaanhoitajat olivat kummissaan siitä, että ylilääkärin lausunto ei riitä ja että vaaditaan sairaanhoitajan lausunto. 

Minusta tuntuu sille, että meneillään on väsytystaistelu. Sillä, että minulla on psykiatrinen diagnoosi (F43.1), tuntuu olevan elämää suurempi merkitys lapsettomuuspoliklinikalle. Sillä ei ole merkitystä, että hoitava (ts. tukeva) tahoni on useampaan kertaan todennut minun olevan kykenevä hoidon aloittamiselle ja minun pettymyksensietokykyni olevan ihan normaali. 

Pettymyksensietokykyäkin koetellaan, ihan noin koemielessä. Tyrmätään jatkuvasti yksi kerrallaan suunnitelma toisensa perään, laitetaan mitä kummallisempia esteitä hoidon aloitukselle ja odotetaan, koska pinna on saatu kiristettyä äärimmilleen.

”Kuulostaa kohtuuttomalle”, sanoivat hoitajat, kun kerroin siitä, miten tammikuulle luvattu aika muuttui maaliskuuksi ja tammikuussa aiotun hoidon aloitus ehkä toukokuulle (tai siis syksyyn, kun kesätauko on ihan kohta). Minunkin mielestäni se on kohtuutonta. 

Olisi kuulemma eri asia, jos olisin parikymppinen. Mutta kun en enää ole. Tuntui hyvälle, että ensimmäistä kertaa joku osasi samaistua minun tuskaani siitä, että kello tikittää ja jokainen kuukausi on menetetty kuukausi.

Meille luvattiin, että jonoja ei keväällä ole. 

Sen tiedän, että meille ei tule vauvaa vuonna 2013.

Mutta ehkä 2014? Voisiko se OIKEASTI olla nyt mahdollista?

Istunnon lopussa minulta pääsi itku. Helpotuksesta. Minä (tai siis me) läpäisimme tämän vaiheen. Nyt mennään kohti seuraavaa.

            Minä koko sydämestäni toivon, että se voisi mennä helpommin.