selviytymisestä

Minusta on tullut allerginen latteuksille. Selittelyille. Sille, että jokaisesta pilvestä pitäisi löytää kultareunus ja että aina voisi olla huonommin. Sille, että kaikella on tarkoituksensa ja mitään sellaista ei tapahdu meille, mitä emme jaksaisi kantaa. Jokseenkin kohtuuttomia ajatuksia. Ensinnäkin se, että pitäisi aina osata olla kiitollinen. Ei kaikesta tarvitse. Eikä voi. Aina löytyy joku, jolla varmasti menee kaikilla käyrillä mitattuna vielä heikommin, mutta eivät elämät ole aina keskenään vertailukelpoisia; toisen psyyke kestää enemmän kuin toisen. Sitä paitsi kärsimys ja kipu ovat aina subjektiivisia kokemuksia – en minä voi sanoa, että tietäisin täysin, mille jokin asia jostain toisesta tuntuu. 

Ihan oma lukunsa ovat nuo latteuksista pahimmat, kaikella on tarkoituksensa ja mitään sellaista ei tapahdu, mitä et jaksaisi kantaa. Onko sinun mielestäsi kaikella sinulle tapahtuneella tarkoitus? Onko se jalostanut sinua paremmaksi ihmiseksi? Minun elämässäni on paljon sellaista, mille en halua enkä yksinkertaisesti kykene etsimään tarkoitusta. Ei elämässä kuuluisi olla niin paljon luopumista. Surua. Kipua. Vai kuuluuko? Olenko minä vaan jotenkin tyhmä, kun en sitä näe? Jos olen tyhmä, olen myös heikko, sillä en kertakaikkiaan jaksa omin voimin kantaa kaikkea sitä, mitä elämä on reppuuni antanut. En, vaikka kaikilla voimillani yrittäisin. Ja taas kysyn – onko minun pakko? Kantaa kaikki? Mitäs, jos sanon, että en jaksa. En pysty. En kykene. Että en selviä yksin.

Minä uskon, että ihminen oppii selviämään, jos on pakko. Yksinkin, jos on pakko. Mutta kun ei ole. Ei mikään pakko. Ihmisellä on oikeus olla heikko. Ihmisellä on lupa tarvita muita, pyytää apua kuorman kantamiseen. Jaettu suru on kevyempi kantaa. Jaettu ilo taas on tuplailo. 

Siihenkin minä uskon, että se, mikä ei tapa, joko vit**taa tai hajottaa – ei vahvista ja että elämä vaan ei ole reilua, tasa-arvoista tai oikeudenmukaista. 

Joskus ihan oikeasti ajattelin, että minä selviän kaikesta ihan itse. Että minä olen itse aiheuttanut elämäni pahimmat karikot. Että elämä olisi kohdellut minua paremmin, jos olisin ollut kiltimpi. Nyt minä ajattelen, että kaikesta huolimatta olen tässä. Olen oppinut pyytämään apua ja saanut sitä. Minun ei tarvitse selvitä yksin. Sen voimalla minä menen eteenpäin.