seurana suru ja kaipaus

Joulun aika on raskas. Niin kuin kaikki juhlapyhät. Viimeisimpänä syntymäpäivä.

Miten sitä ajatteleekaan, että ensi vuonna kaikki on paremmin. Että ensi vuonna on elämässään jossain tietyssä pisteessä. Että ensi vuonna meillä varmaan on jo ihana Pieni, josta kiittää ja iloita ja riemuita.

Sitten, kun onkin se ensi vuosi eikä Pientä näy eikä kuulu, tulee odotuksen tilalle suru. Menetetyistä yhteisistä hetkistä. Menetetyistä ultrista, ensimmäisistä sydämen lyönneistä, ensimmäisistä aamupahoinvoinneista. Menetetyistä ilouutisista perheelle ja sukulaisille ja ystäville. Menetetyistä vauvanvaatteiden hipeltämisistä kauppakeskuksissa. Menetetyistä vatsan kasvamisista, ensimmäisistä potkuista, masun silityksistä. Menetetyistä syntymisistä, ensimmäisistä katsekontakteista ja syliin painamisista.

Loputon lista ihania asioita, joita minä kaipaan. Joita minä toivon. Toivon niin, että sydäntä puristaa ja on välillä vaikea olla.

Ystävien hyvää tarkoittavat viestit, joissa toivotaan ensi vuodelle omaa nyyttiä, tuntuvat vaateilta ja pakolta. Ja takaraivossa kytee pelko siitä, että entä jos ensi vuonna emme nyytin tekemisessä onnistukaan. Jos lapsettomuusklinikalle kerättävistä munasoluista yksikään ei selviäkään pakastuksesta. Tai hedelmöittynyt munasolu ei tarraakaan kohtuun kiinni. Tai jos keho alkaakin muodostaa veritulppia. 

”All I want for Christmas is You!”, kuiskaan taivaalle. Ja miten rukoilenkaan, että minun toiveeni kuultaisiin… että vuoden päästä jouluna meitä olisi kolme.